Arvio: Olavi Uusivirta julistaa, ettei pidä itkeä surusta vaan rakkaudesta – hyvä vire ei kuitenkaan kanna loppuun asti

Olavi Uusivirta
Pieni kuolema
Johanna

Jo Skorpionilla (2019) Olavi Uusivirta ennusti pientä kuolemaa saapuvaksi. Se on nyt täällä, muttei sellaisena kuin odottaisi. Stadionrockilla starttaava Pieni kuolema ei surkuttele tai haikaile, vaan juhlistaa koettua – vaikkakin jo päättynyttä – suhdetta. Kuten Pupun euforisessa kertosäkeessä todetaan, ei kannata surusta itkeä vaan rakkaudesta.

Ensimmäisten kappaleiden aikana elämää syleilevään sanomaan jaksaa myös uskoa, mutta jo kolmannen raidan kohdalla tavallisesti niin terävä sävelkynä katkeaa. Etenkin Skorpionin johdonmukaisen nerokkuuden rinnalla Pieni kuolema tuntuu sekavalta kokoelmalta vaikutteita eri vuosikymmeniltä. Onneksi ilmiömäisesti musiikkia hahmottava Timo Kämäräinen ja albumin viimeinen biisikolmikko suoristavat kurssin.

Pupun ja Hilma af Klintin kaltaisten mestarinäytteiden lisäksi Pienen kuoleman meriitit ovat niissä ikkunoissa, joita se avaa Uusivirran haljenneeseen avioliittoon. Naapurin poika lataa lohduttoman suoraa tekstiä liiton viimeisistä vuosista (vaikka sortuukin harmilliseen Tiisu-sekoiluun), ja loppuun kätketty piiloraita on kaunis tilinteko ennen tuntemattomaan yöhön astumista.