Uransa alussa Olavi Uusivirta sai tehdä hartiavoimin töitä tullakseen otetuksi vakavasti muusikkona. Moni näki Uusivirran vain musiikkiuraa sivutoimenaan kokeilevana näyttelijänä ja juontajana, jonka tähdenlento päättyisi viimeistään viiden vuoden kuluttua. Nuoruustango-debyytti (2003) otettiin myös Soundissa vähintäänkin epäilevästi vastaan.
Vaikka monen silmissä teini-idolitarina oli kirjoitettu jo ennen kuin se oli päässyt kunnolla edes käyntiin, Olavi päihitti epäilijänsä. Uusivirran ura otti toisella albumillaan Me ei kuolla koskaan (2005) käänteen kohti suomirockin harvalukuista tähtikaartia, mistä on kiittäminen sittemmin modernin klassikon leiman saanutta On niin helppoo olla onnellinen -hittiä. Sen jälkeen Uusivirran kynästä on syntynyt lukuisia 2000-lukulaisia ikivihreitä.
Skorpionia kuunnellessaan ei voi välttyä miettimästä onko Uusivirta kuunnellut oman osansa The 1975:n ja Tame Impalan kasaritripeistä ja sekoittanut löytämiään aineksia onnistuneesti visioonsa.
Olavi Uusivirran musiikki tuntuu kuin ikuiselta juhannusyöltä. Sen kaihoisuudessa on jotain perin suomalaista, kuin suomirockin perimään sekoittunutta helismaalaisuutta, joka tuntuu nostalgiselta sortumatta retroiluun. Skorpionilla Uusivirran tekstit sopisivat paremmin suomirockin kultaisiin nuoruusvuosiin kuin 2010-luvulle. Ainoa särö ajattomuuden illuusioon syntyy Miten mulla meni -biisissä mainitusta sosiaaliseen mediaan viittaavasta ”tarinan katsomisesta”, joka herättelee kuulijan takaisin olevalle vuosikymmenelle.
Timo Kämäräisen loihtimat syntetisaattorit ovat Skorpionilla aiempaa suuremmassa roolissa. Björkin suuntaan kurotteleva Miten mulla meni tuntuu vocoder-voittoisuudellaan kuin alleviivaavan albumin 1980-lukulaisia esikuvia. Skorpionia kuunnellessaan ei voi välttyä miettimästä onko Uusivirta kuunnellut oman osansa The 1975:n ja Tame Impalan kasaritripeistä ja sekoittanut löytämiään aineksia onnistuneesti visioonsa.
Valtakunnan majesteetillinen massiivsuus saa oikeutetun lisän levyn laulajavierailija Lxandran panoksesta. Uusivirralla on aina ollut taito löytää levyilleen tarkoin valittuja vierailijoita ja huhujen mukaan tänä vuonna debyyttilevynsä julkaisevan Lxandran nostaminen esille on kuin kädenojennus nuoren artistikollegan suuntaan.
Tällä albumilla Uusivirta väläyttää kynsiään näyttääkseen voivansa olla samaan aikaan ”popin kuningas” ja vakavasti otettava taiteilija.
Skorpioni on samanaikaisesti Uusivirran popein ja taiteellisesti rohkein albumi sitten viime vuonna 10-vuotissyntymäpäiviään juhlineen Minä olen hullu -kokopitkän. Skorpioni on päivitys Uusivirran tyyliin, mutta hänen omilla ehdoillaan. Siinä on jotain samaa mihin suuntaan Olavi-levyllä (2016) jo varovaisesti vihjailtiin Tanssit vaikka et osaa -biisin diskomaisuudessa; tällä albumilla Uusivirta väläyttää kynsiään näyttääkseen voivansa olla samaan aikaan ”popin kuningas” ja vakavasti otettava taiteilija.
Kukaan ei ole julkisesti uskaltanut epäillä Uusivirran kykyjä vuosiin, mutta Olavin suurin epäilijä ja kirittäjä tuntuu olevan hän itse. Omien rutiiniensa kyseenalaistaminen on oleellinen osa artistin kehittymistä ja Skorpioni onkin levy, jonka tekijä ei halua jäädä mukavuudenhaluisena paikalleen. ”Tän kohtauksen jälkeen kai näytös vaihtuu”, kuten taiteilija itse sen ilmaisee.
