Pitkä odotus on päättynyt. Metallica julkaisee vihdoin jatkoa Death Magneticille, joka vuonna 2008 osoitti vaikeiden vuosien jälkeen, ettei hevijätin peli ole täysin menetetty. Tähän väliin on kuitenkin mahtunut niin kaupallisesti flopannut konserttielokuva kuin kaikilla mahdollisilla osa-alueilla flopannut Lulu (2011), joten Hardwired… To Self-Destructia onkin odottanut toiveikkaana, mutta myös pelokkaana. Varsinkin kun selvisi että tulossa on peräti tuplalevy. Siis lähes 80 minuuttia musiikkia.
Metallican suurin ongelma on St. Angerista (2003) lähtien ollut tiivistämisessä ja kappaleiden sovittamisessa. Potentiaaliset klassikot paisutetaan hengettömiksi jättiläisiksi ja venytetään herkästi riffimaratoneiksi vailla päämäärää. Mikäli jokainen näistä riffeistä olisi silkkaa timanttia ja biisit täyttä rautaa, asialla ei olisi väliä. Mutta vaikka James Hetfield onkin kova riffimasiina, myös hänen koneensa valitettavasti yskii välillä.
Tuottajana on Hetfield-Ulrich kaksikon lisäksi häärinyt Death Magneticilla ääniteknikkona toiminut Greg Fidelman ja levyt muistuttavatkin soundeiltaan toisiaan. Virheistä on kuitenkin opittu: Hardwired soi kirkkaammin eikä ole turboahdettu särkymispisteeseen. Kitaroiden muuri on valtava ja dynamiikka toimii lähes on/off-periaatteella: joko tuutataan täysillä tai ei lainkaan. Fade To Blackin kaltaista ”pakollista balladia” ei ole eikä puhtaaseen kitarahiplailuun muutenkaan juuri käytetä aikaa.
Kuten edeltäjästään, myös Hardwiredista huokuu jollain tapaa …And Justice For All (1988). Tällä kertaa tuohon fiilikseen sekoittuu myös Load/Reload-viboja. Cthulhusta – anteeksi Ktulusta kertova Dream No More vyöryy päälle kuin Devil’s Dancen ja Sad But Truen äpärälapsi. Iron Maidenilta ja Mercyful Fatelta opittuja kitaraharmonioita viljellään paljon ja Jamesin lauluun on kiinnitetty erityistä huomiota harmonioineen ja tuplauksineen. Halo On Firella James revittelee niin tunteella, että voi melkein nähdä syljen lentävän kaiuttimista.
James revittelee niin tunteella, että voi melkein nähdä syljen lentävän kaiuttimista.
Ensimmäisen osion päättävä Halo On Fire osoittautuu koko levyn huippukohdaksi. Näin tehdään pitkä biisi, joka kantaa alusta loppuun! Kappale kasvaa koko ajan ja lopun viimeiset minuutit saavat ihon kananlihalle heti ensikuuntelulla. Uskallan väittää Halo On Firen olevan parasta Metallicaa sitten 90-luvun kirkkaimpien vuosien. Kokonaisuutena tuplalevyn ensimmäinen puolikas onkin varsin vakuuttava osoitus siitä, mihin Metallica vielä hyvinä päivinään kykenee.
Valitettavasti tuplan toinen puolikas kompuroi ja alkaa puutuminen. Confusion lähtee lupaavasti liikkeelle groovaavalla riffillä, mutta jää lopulta varsin keskinkertaiseksi juntaksi. ManUNkind on porukan outolintu, joka on joko koko levyn turhin tai nerokkain kappale. Metallican tyypit ovat varmaan itse intoilleet tästä, mutta lopputuloksesta on vaikea saada otetta. Kipale etenee kuin rytmihäiriöinen Ronnie tai 2×4 kamapäissään.
Parin heikomman biisin jälkeen kakkoslevyn pelastaa Lemmy-vainaalle kunniaa tekevä Murder One sekä muuten raskaalla poljennolla etenevään kiekkoon vauhtia pistävä Spit Out The Bone, jolla riffikavalkadi on osattu jälleen tehdä mielenkiintoiseksi.
Hardwired… To Self-Destruct on täysin Ulrichin ja Hetfieldin show. Robert Trujillon bassoa ei sentään ole häivytetty äänikuvasta, mutta ei mies parrasvaloihinkaan pääse yhden kappaleen sävellyskrediittejä lukuunottamatta. Mikä on toki sääli, kun kyseessä on niinkin taitava basisti kuin mies on.
Miten mies, joka on aikanaan tehnyt The Unforgiveniin tai Oneen mieleenpainuvat soolot, saa nyt aikaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos meneviä räpellyksiä?
Kirk Hammett tuottaa nyt pettymyksen. Miten mies, joka on aikanaan tehnyt The Unforgiveniin, Master Of Puppetsiin tai Oneen mieleenpainuvat ja melodiset soolot, saa nyt aikaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos meneviä räpellyksiä? Kirkilläkin on onneksi hetkensä, kuten Now That We’re Deadissa, Here Comes Revengessä ja Spit Out The Bonessa, mutta kokonaisuutena Hardwired ei kuulu kitaristin tähtihetkiin millään mittarilla.
Kuten ennalta jo arvelin, albumin isoin ongelma on sen pituus. Tuplalevyn ensimmäinen puoli hoidetaan kotiin kunnialla, mutta ähky ja väsähtäminen uhkaa iskeä kakkoslevyllä. Tähän olisi voinut vaikuttaa jo miettimällä biisijärjestystä uudelleen, mutta vielä tehokkaampaa olisi ollut jättää heikoimmat lenkit surutta pois. Myös pienilläkin sovitusratkaisuilla sekä soundi- ja sävellajivaihdoksilla olisi tehty jo ihmeitä.
Huomaan kuitenkin pitäväni levystä aina vain enemmän joka kuuntelukerralla. Jotkut biisit ovat nousseet lopulta suosikkien joukkoon, vaikka ne ensikuulemalta sivuutti ”ihan kivoina”. Eivätkä ne levyn heikoimmat kappaleetkaan mitään täysin sekundaa ole.
Hiljalleen kypsyminen on yleensä hyvän levyn merkki ja Hardwired löytääkin lopullisen paikkansa Metallican levyjen ranking-listalla vasta ajan kanssa. Merkit kuitenkin viittavat, että kyseessä on asteikon parempaan suuntaan osuva levy, joka ei ihan heti poistu levylautaselta tai soittimen sisuksista.
