Arvio: Metallican toinen sinfoniaorkesterilevy on parhaimmillaan mainio, mutta miinuksiakin löytyy

Metallica
S&M2
Universal

Maailmalla metallibändeille näyttää muodostuneen jonkinlaiseksi trendiksi esiintyä yhdessä sinfoniaorkesterin kanssa. Metallica oli tällä saralla edelläkävijä ja julkaisi sinfoniaorkesterin säestyksellä konserttitallenteen S&M jo vuonna 1999, jolloin tällaiset yhteenliittymät olivat ääriharvinaisia ja siksi Metallicankin voimainponnistus sai joidenkin fanien karvat nousemaan pystyyn.

Metallica ryhtyi viime vuoden puolella uudelleen toimeen San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa kunnioittaakseen S&M-levynsä 20-vuotisjuhlaa. Bändi ja orkesteri esiintyivät kahtena iltana San Franciscon Mission Bayssa sijaitsevassa uudessa Chase Centerissä.

Vaikka biisit eivät aina vaikuttaisikaan kovin ”klassisorientoituneilta”, orkesterisovitus tuottaa pääsääntöisesti saumattoman ja tasapainoisen lopputuloksen.

Sinfoniaorkesterin ja metallibändin yhdistäminen ei ilmeisesti ole teknisesti mikään läpihuutojuttu, sillä vaikka laadukasta laitteistoa ja tietotaitoa löytyy, lopputulos jää toisinaan ihmeellisen latteaksi. Tässä suhteessa Metallican leirissä on tehty huippujälkeä.

Vaikka biisit eivät aina vaikuttaisikaan kovin ”klassisorientoituneilta”, orkesterisovitus tuottaa kuitenkin pääsääntöisesti saumattoman ja tasapainoisen lopputuloksen ja instrumenttien erottuvuus isosta äänimassasta toimii hienosti. Kuitenkin sovitukset vaikuttavat hieman vaisuilta ja orkesterista olisi ollut puristettavissa reilusti enemmänkin irti kasvattamaan kappaleista vielä massiivisempia. Tästä epäkohdasta muodostuu lopulta yllättävänkin pitkä miinus.

Konsertti lähtee käyntiin Ennio Morriconen sävellyksellä The Ecstacy Of Gold, jota seuraa The Call Of Ktulu – siis samoilla biiseillä kuin alkuperäinen S&M. Kaiken kaikkiaan biisilistoista löytyy kahdeksan yhteistä nimittäjää, ja tuoreen tallenteen kappalevalikoima on kaikin puolin kohdallaan.

Metallican paketti on varsin massiivinen, eikä siksi voi kokonaan välttyä taisteluväsymykseltä. Huippukohdat kuitenkin ovat selkeät. Esimerkiksi konsertin ensimmäisen puoliskon päättävä Halo on Fire sekä Aleksander Mosolovin Teräsvalimo (The Iron Foundry, Opus 19) ovat huikeita yhteissuorituksia, Onesta nyt tietysti puhumattakaan. Niiden aikana tunnelman voi aistia helposti jopa ruudun tällä puolella.