METALLICA: S&M

METALLICA
S&M
Vertigo

Metallican matkamittariin on tainnut kertyä liikaa maileja. Tai sitten tuottaja Bob Rock kertakaikkiaan kastroi kvartetin niin tehokkaasti, ettei minkään jännittävän tai vaarallisen luominen ole tullut kyseeseen enää vuosikausiin. Viime ajat ryhmä onkin keskittynyt lievittämään identiteettiongelmaansa hankkimalla lisäaikaa ja -rahaa omituisin julkaisuin, joista mammuttitautinen S&M on tuorein esimerkki.
Koko hanketta määrittää pöhöttynyt "kaikkea muuta on jo kokeiltu" -tunnelma. Älytöntä voimavarojen tuhlausta, yhtye kun oli kapellimestari Michael Kamenin ja San Francisco Symphonyn kanssa tilanteessa, josta olisi voinut kasvaa jotakin ikimuistoista. Paikoin rokkibändien (Guns N' Roses, Aerosmith jne.) hoviklasarisovittaja Kamen on malttanut kirjoittaa Metallican riffien tueksi tai rinnalle kohtuunäppäriä harmonioita ja melodioita, mutta sekä miehen itsensä että rumpali Lars Ulrichin projektin yhteydessä – täysin odotetusti – kehuman Richard Wagnerin massiivisen teräksinen sävelkieli on kyllä perkeleen kaukana tätä tuplaa leimaavasta gershwiniaanisesta jenkkijouhittelusta.
Kamen kehtaa kansiesseessään nostaa esiin julkeanhäikäisevän Kevätuhrin. Jos Igor Stravinsky olisi elossa, hän todennäköisesti marssisi painamaan kaveria omakätisesti kuonoon. Mitä itse musiikillisiin sitaatteihin tulee, kyllä oli lipsahtaa kahvi väärään kurkkuun, kun hienon The Thing That Should Not Ben outrossa tapailtiin slidekitaralla Frédéric Chopinin kaunista, mutta kulunutta Surumarssia. Kas kun mihinkään väliin ei ole tungettu Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta.
Todellisen kunnianhimon sävyttämiä esityksiä 20-raitainen S&M tarjoilee kitsaasti. Jo alunperin toimiviksi todistetut polveilevan "klassiset" Metallicat (The Call Of Ktulu, Master Of Puppets, The Thing That Should Not Be, For Whom The Bell Tolls) kirvoittavat Kamenin hetkittäin melko ärhäkän ja tiheän satsin kirjoittamiseen, samoin hänen jo aiemmin arraamansa planeetankokoinen Nothing Else Matters ja uusMetallican kirkkaimmat hetket Wherever I May Roam sekä Sad But True. Ovelien arrien vastapainoksi paketilta löytyy myös ankean staattista urkupisteen sahausta á la 70-luvun surkeimmat klasari/rock-viritykset. Uusista biiseistä No Leaf Clover on yllättävän hyvä, Human taas samaa keskinkertaisen käyttökelvotonta sarjaa kuin Hero Of The Day ja Devil's Dance.
Kieltämättä nousee mieleen, että jos Cliff Burton olisi vielä hengissä, Metallica olisi ihan eri orkesteri, ja myös tällaiset sinfisprojektit hoidettaisiin aivan toisella tavalla…