RISTO: Sähköhäiriöön

RISTO
Sähköhäiriöön
Fonal

Risto Ylihärsilä ehti kokeilla Koirat-yhtyeen taiteellista suomirockia sekä Kukka-kokoonpanon elektropoppia ennen kuin löysi leipälajinsa omalla nimellään. Ratkaiseva askel itsenäiseksi lauluntekijäksi kannatti ottaa ainakin päätellen siitä innostuksesta, millä Ristoksi nimetty esikoisalbumi (2004) otettiin vastaan.

Kyseisen kevyn häkellyttävän avoin ja suorastaan sosiaalipornomainen tilitys tulkittiin monin tahoin virheellisesti huumoriksi. Se sentään tajuttiin, että Leevi And The Leavingsiä ja Kari Peitsamoa rakastava artisti oli kirjoittanut levyllisen vuoroin suorasukaisen nasevia, paikoin tyrmistyttävän koskettavia popkappaleita. Ensiluokkaisen kappalemateriaalin lisäksi Risto hurmasi järkähtämättömällä itsesensuurin puutteellaan. Harva artisti osasi karttaa teeskentelyä yhtä päättäväisesti.

Kakkosalbumi Aurinko aurinko plaa plaa plaata (2006), livelevyä Live! (2008) sekä paria pikkuvinyyliä myöhemmin Risto on jo vakiinnuttanut paikkansa merkittävien musiikintekijöiden joukossa niin, että odotukset nousevat jopa epärealistisiksi. Kuvaavaa on, että idoliasetelma kääntyi nurinniskoin, kun Kari Peitsamo halusi Ylihärsilän tuottajakseen The Second Coming Of Mr. Jesus H. Christ -levylleen (2007).

Se, että Sähköhäiriöön kuulostaa muutamalla ensikuuntelulta hieman vaisulta, on harhaanjohtavaa. Ainahan Riston levyt ovat sillä tavalla ennen niihin kunnolla paneutumista tehneet. Kappaleiden sovitukset on tietoisesti jätetty reunoistaan röpyliäisiksi ja maaniseen lavaesiintymiseen verrattuna laulut käyvät kuin puolella teholla.

Mielikuvaharjoittelun avulla levy alkaa avautua hiljalleen, sillä esimerkiksi Elävä ihmisjumala ja Viikkoja kirnuavat sellaiset rytmibakkanaalit pystyyn, että hiki alkaa tihkua kotioloissakin. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että Risto toistaa hyväksi havaitsemaansa kaavaa. Siinä ei ole mitään pahaa, kun laatu ei ole merkittävästi heikentynyt, mutta itseään Riston ei ole tarvinnut enää haastaa. Tuntuu, että alussa uhkarohkeasti omalla kursailemattomalla linjallaan itsensä peliin pistänyt Ylihärsilä löysi juuri tuon jännityksen vuoksi asian ytimen.

Sähköhäiriöön tutkailee samaa ydintä, mutta itsetietoisesti. Sokkiefektiä haetaan haikailusta huumeiden ja saatananpalvonnan pariin (Ilta-aurinko hymyilee) tai humoristisista heitoista (Elävän ihmisjumalan uhkaus ”mulla on musta vyö bukkakessa” kyllä hymyilyttää). Välillä niinkin intensiivisesti, että Risto päätyy lainaamaan itseään.
Kahteen aiempaan Risto-levyyn verrattuna Sähköhäiriöön ei ole mainittavasti huonompi. Yhtä kiehtova se ei kuitenkaan ole. Vain paranoidi maalailu Ritari Ässän menopelistä (Ihmeauto KITT) erottuu irrallisuudellaan kunnolla joukosta.