Riston kaksi ensimmäistä albumia ovat kyseenalaistamattomia klassikoita, joiden yllättävä suosio toi piristysruiskeen eritoten paatuneeseen rocklyriikkaan. Edellinen Sähköhäiriöön-albumi puolestaan oli väljähtyneine ”ristomaisuuksineen” pettymys, josta kuuli yhtyeen sen hetkisen suuntauksen tulleen tiensä päähän. Neljän vuoden aikana Risto on julkaissut myös kaksi uutta kokoelmakappaletta, mutta nekään eivät osanneet vihjata minkälainen auraalinen muoviräjähde II tulisi olemaan. Nimensäkin puolesta se on kuin jatkoa Riston synkälle debyytille.
Yhtyeen itsensä mukaan II on scifi-levy, mutta se ei tule esille kuin tuotantopuolella ja ylipäätään soundeissa – ellei kyseessä sitten ole yhtyeen sisäpiirivitsi uskonnosta sinänsä. Aiempiin levyihin nähden huomattavasti sähköisempi lataus ja uudistunut dynamiikka kutovat verkon synteettisen maailman ympärille, eikä albumia voi kappaleiden aihepiireistä (mielenterveysongelmat, kuolema, uskonto) huolimatta olla kuuntelematta häkeltynyt virne kasvoilla. Helpoiten levyä voisi kuvailla yhdistelmänä Pekka Strengiä ja Suicidea, mutta sekin olisi vähättelyä. Yksinkertaisesti sanottuna mikään muu yhtye ei kuulosta Ristolta vuosimallia 2013.
Kaikki levyn kappaleet kuuluvat yhtyeen parhaimmistoon, enkä ole kuullut yhtä toimivaa kokonaisuutta kotimaisen musiikin saralla vuosiin. Koko albumi alkaa seesteisesti paniikkikohtauksella: Turvaluola on akustisesti näppäilty antiballadi, jonka teeman pinnan alla pyörivää myrskyä korostetaan taustalla esiin nousevilla, tuulen kaltaisilla äänillä. Muu levy onkin huomattavasti aggressiivisempi, ja kappaleista monet lauletaan vokooderin läpi.
Kappaleet ovat kuvauksia ihmisen omien halujen ja hengellisyyden luomasta ristiriidasta
Risto Ylihärsilä on ylipäätään kehittynyt lauluntekijänä ja tarinankertojana sitten viime näkemän. Levyn keskiössä oleva kohokohta Uskotko Jeesukseen Kristukseen? on hiljaisuuden päälle lausuttuun mantraan ja bluesahtavaan tunnelmaan pohjautuva sävellys, jossa kappaleen kertojana toimiva humalainen protagonisti saa majapaikan jumalaiselta henkilöltä, mutta ajautuu pakenemaan henkensä edestä vantaalaisesta asunnosta. Epäselväksi jää, onko uhka itse Jumala vai puukolla inkvisitiota toteuttava psykoottinen fundamentalisti, jonka oma vainoharhaisuus estää häntä näkemästä omia todellisia kasvojaan. Lopussa kuin tyhjästä ilmestyvät arabisyntetisaattorit tihentävät tunnelman käsin revittäväksi.
Riston uran kenties eniten mielipiteitä jakavat ja keskustelua herättävät kappaleet ovat kuvauksia ihmisen omien halujen ja hengellisyyden luomasta ristiriidasta varsinkin, jos katharsiksen saavuttaminen kuolemassa edellyttää omien tarpeidensa kieltämistä. Läpi albumin sekä ihminen että Jumala ovat, nätisti sanottuna, aika mulkkuja jätkiä. Esimerkiksi Tiedän millainen on ihminen sisältää kenties vuoden hienoimman ja groteskeimman lyriikanpätkän: ”Tiedän millainen on ihminen / se tykkää fistauksesta, piiskauksesta, furrysta ja rimmingistä / minun kanssani sinun ei tarvitse enää etsiä netistä / kun päästän sinut vietistä”. Taustalle ilmestyvän enkelikuoron ”oh yeah” -hokema tuo pikantin lisän lihallisia nautintoja pitkin stereoita niittävään biisiin. Levyn päättävä Moderni suojelusenkeli puhdistaa pöydän kysymyksistä: ”Oon yksi meistä / niin jätä minut rauhaan / koska vittu semonen on elämä” -toteamuksella, mutta ei vastaa mihinkään.
Risto on aiemminkin näyttänyt ansaitsevansa paikkansa popmusiikin kaanonissa, mutta yhtä vaikuttavaa työtä yhtye ei ole aikaisemmin tehnyt. II tullaan muistamaan tulevaisuudessa eräänä upeimmista ja ristiriitaisimmista kotimaisista levyistä koskaan.