”Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset.” Riston toinen albumi ei voisi alkaa enää paremmalla lauseella. Läpi levyn fiilis on mieletön, oli se sitten kappaleesta riippuen hiljaista hartautta tai hysteeristä metelikkyyttä.
Maailmassa on paljon tavallisia keskivertomuusikoita, jotka hakemalla hakevat tekemisiinsä ”kreisiä taiteellisuutta”. Tuloksena on vaivaannuttavaa teko-omituisuutta ja vaisua musiikkia. Onneksi olemassa on myös Risto Ylihärsilän kaltaisia erikoismiehiä, joiden musiikissa jonkinlainen perusnyrjähtäneisyys on sisäsyntyistä. Kappaleista huokuva neuroottisuus ei ole päälleliimattua rajuilua, vaan osa esitysten perusluonnetta.
Pelkkä neuroottisuus ei kanna kokonaista levyä, joten onneksi Risto osaa myös tehdä kunnollisia popsävellyksiä. Ja yhtye osaa soittaa ne muikeasti, kuten levyn avaava rouhea Rakkauden rock tai hillitön funkrypistys Discopallo todistavat.
Tekstien poikkeuksellinen suoruus puhuttelee myös Ylihärsilän tulkinnan ansiosta. Mies laulaa täysin samalla vakaumuksella oli tarina millainen tahansa. ”Kiitos teille, terhonjäystäjät/ootte nastoja” -pätkä kappaleessa Pikkuoravat kuulostaa aivan yhtä vakavalta kuin ”Väännä mun pään ympäriltä irti tämä kiristävä rauta” -rivi levyn koskettavasti päättävässä Rukouksessa.
Ristoa voi vertailla Gösta Sundqvistiin tai Eelsin E:hen, mutta kyllä mies pelaa aivan omalla kentällään. Joka ei usko, voi kuunnella tältä levyltä kappaleen Pupu Tupuna, joka kasvaa Risto-mittarillakin mitattuna ihan mielettömiin fiiliksiin.
