Loppuvuodesta 1987 ilmestyneen Get Rhythm -albumin jälkeen tuntui pitkään siltä, että Ry Cooder on siirtynyt maailmanmusiikin päätoimiseksi matkasaarnaajaksi. Menestyksekkäät albumit, jotka hän teki Kuubasta, Intiasta ja Malista löytämiensä virtuoosien kanssa, seurasivat toinen toistaan, mutta Cooder ei tuntunut löytävän aikaa oman musiikkinsa levyttämiseen.
Miltei kaksi vuosikymmentä saatiin odottaa ja sitten alkoikin Ry Cooder -albumeja ilmestyä tiheään tahtiin. Ensin julkaistiin 1940- ja 1950-lukujen sosiaalihistoriaa peilaileva Kalifornia-trilogia (Chavez Ravine, 2005, My Name Is Buddy, 2007 ja I, Flathead, 2008) ja sitten viime vuonna The Chieftainsin kanssa äänitetty, niin ikään
historiasta teemansa ammentava San Patricio. Pull Up Some Dust And Sit Down -albumilla Cooder jättää historian taakseen, ottaa napakan otteen USA:n nykypolitiikasta ja jysäyttää tyylipuhtaalla junttaheitolla kanveesiin niin pankkiherrat kuin oikeistopoliitikotkin.
Kuten tämän lehden haastattelusta on luettavissa, Ry Cooder on vanha, vihainen mies. Albumin jokaisesta biisistä välittyykin se aito tuska, mitä artisti tuntee maassa, jossa ahneus, ennakkoluulot ja itsekkyys ovat korvanneet kansakunnan ikiaikaiset, demokraattiset perusarvot. Cooderin uudet laulut eivät kuitenkaan julista vihaa, vaan kuten jo niiden nimetkin (No Banker Left Behind, John Lee Hooker For President) kertovat, on hänen tyylilajinaan satiiri. Ja näin hykerryttävää ivaa ei rockissa vähään aikaa ole kuultukaan.
Sekä musiikillisena että temaattisena kokonaisuutena Pull Up Some Dust And Sit Down on parempi kuin yksikään Kalifornia-trilogian äänite. Liioittelenko, jos sanon että kyseessä on miehen uran hienoin albumi?
