RY COODER: My Name Is Buddy

Arvio julkaistu Soundissa 02/2007.
Kirjoittanut: Antti Marttinen.
Monet artistit niin meillä kuin muuallakin ovat viime aikoina kaivautuneet omia musiikillisia juuriaan syvemmälle. Ry Cooderia on turha syyttää perässähiihtäjäksi, sillä kitaristi on elävöittänyt musiikin historiaa koko uransa ajan. Kyse on ollut lähinnä siitä, mihin unohdettuun osa-alueeseen mies kulloinkin on tarttunut.

Arvio

RY COODER
My Name Is Buddy
Nonesuch

Monet artistit niin meillä kuin muuallakin ovat viime aikoina kaivautuneet omia musiikillisia juuriaan syvemmälle. Ry Cooderia on turha syyttää perässähiihtäjäksi, sillä kitaristi on elävöittänyt musiikin historiaa koko uransa ajan. Kyse on ollut lähinnä siitä, mihin unohdettuun osa-alueeseen mies kulloinkin on tarttunut.

Köyhän kansan parissa liikutaan tälläkin kertaa, Buddy-kissan kuljettama musiikkimatka kulkee pitkin Yhdysvaltoja ennen toista maailmansotaa. Levyn alku etenee perinteisen folkin merkeissä ja Woody Guthrien hengessä, näkökulma on työväenluokkainen, lakkohenkeä löytyy ja sika nimetään pääkytän mukaan J. Edgariksi. Viidenteen raitaan Footprints In The Snow tullessa soi jo hilpeä texmex-haitari, jonka jälkeen tunnelmat muuttuvat yökerhoviihteestä Hank Williams -tyyppisiin perinneralleihin ja tummenevat sitten räväkkään bluesiin.

Gospel-henkinen There´s A Bright Side Somewhere on kaunis ja positiivinen päätös levylle, jonka myötä maisemat ovat vaihtuneet mielenkiintoisesta toiseen. Vaikka laulut voisivat hyvin olla trad.-osastoa, Cooder on ne varta vasten kirjoittanut ja kertoo biisien taustoista levyn vihkosessa. Hän on onnistunut laatimaan kiehtovan, monimuotoisen musiikkimatkan, ja vaikka se onkin pitkä, sen aikana ei ehdi tulla ikävä.

Lisää luettavaa