THE SMASHING PUMPKINS: Greatest Hits

THE SMASHING PUMPKINS
Greatest Hits
Virgin

1990-luvun megabändi The Smashing Pumpkins hajosi hallitusti ja rahastaa nyt yhtä hallitusti jäämistöllään. The Greatest Hits pitää lähes sen minkä nimi lupaa, ja Judas O -bonus jatkaa vuonna 1994 julkaistun Pisces Iscariot -kokoelman linjaa julkaisemalla lähinnä sitä myöhäisempiä singlen b-puolia ja harvinaisuuksia. Ainakin painoksen alkupuolella molempia levyjä myydään yhteispakkauksena.
Ykkös-cd kantaa nimeä Rotten Apples, ja valinnat vievät järkevän kronologisesti läpi bändin taipaleen. Ykköslevyltä Gish kuullaan Siva ja Rhinoceros, mutta ei I Am One- eikä Tristessa-singlejä. Tähän asti Pumpkins olisi käynyt hyvinkin grunge-bändistä, ja kokoelmalle päätynyt Drown kuultiinkin Cameron Crowen grungea parodioivassa elokuvassa Singles. Bändi puhui itse musiikistaan osana alternative-genreä, mutta vaihtoehdosta tuli muutaman kauniin vuoden ajan valtavirtaa. Jopa MTV innostui The Smashing Pumpkinsista. Tiheään rotaatioon pääsi kakkoslevyn Siamese Dreamin melodinen hitti Today, ei niinkään rujosti rokkaava Cherub Rock, joka muistuttaa osaltaan Billy Corganin aina yhtä moniselitteisesti puhumista esikuvista Judas Priestistä ja Ozzy Osbournesta. Oma suosikkini kakkoslevyltä on edellisten tavoin kokoelmalta löytyvä Disarm, joka on häikäilemättömän sentimentaalinen ja melodialtaan sekä sovitukseltaan ylivertainen hitti.
Jos Siamese Dream myi yli 5,5 miljoonaa kappaletta, vuoden 1995 kaksoislevy Mellon Collie And The Infinite Sadness nousi ykköseksi Yhdysvalloissa ja myi levy-yhtiön arvion mukaan yli 11 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Hetken The Smashing Pumpkins oli maailman kuumimpia myyntimenestyjiä. Mutta kun biisimäärä kasvoi, miksausaika väheni. Tai ehkä olikin tarkoitus, että sellaiset hitit kuten Bullet With Butterfly Wings, 1979, Zero ja Tonight, Tonight flirttailivat omalla tavallaan lo-fi -soundeilla? Ehkä soi toi katu-uskottavuutta yhä kaupallisemmaksi käyneelle yhtyeelle.
Elektronisemmin popahtava Adore ei yltänyt edeltäjänsä kaltaiseen menestykseen, mutta myi sekin kunnioitettavat yli 3 miljoonaa kappaletta. Päähän jäävän kertosäkeen omaava Ava Adore ja Perfect ovat mukana kokoelmalla. Viime vuonna julkaistulta Machinalta mukaan pääsee kolme raitaa: The Everlasting Gaze, Stand Inside Your Love ja Try, Try Try. Muutama kuukausi julkaisun jälkeen yhtye ilmoitti hajoavansa, ja Billy Corgan tekee kertoman mukaan jotain uutta ja yksin.
Hyvä, että tekee. Hän oli 1990-luvun ärsyttävimpiä hahmoja känisevine ja rajoittuneine laulunlahjoineen, mutta kokonaisuutena biisit toimivat mainiosti ja sanoitukset olivat parempia kuin ehkä kaikki kasvavat fanit saattoivat tajutakaan. Kaikessa turhautuneisuudessaan hän pyrki sopeutumattomuutensa ja erilaisuutensa hyödyntämiseen sekä arvokkuutensa säilyttämiseen, mikä on usein ollut ihan käypä resepti nuorelle miehelle rockin tekoon. Äijän haastatteluista löytää henkevyyttä, perspektiiviä ja populaarimusiikin historian tajua, joka on ristiriidassa hänen kusipään maineensa kanssa.
Rotten Apples on kelpo hittikokoelma, vaikka se ei koko kuvaa bändistä annakaan. Esimerkiksi Starf**k olisi bändin tärkeimpiä lauluja. Se toimi keikkojen jopa yli puolituntisena encorena, mutta sen kuullakseen täytyy palata Siamese Dreamille tai peräti viiden cd:n sekoboltsikokoelmalle The Aeroplane Flies High vuodelta 1996. Totta helvetissä Corgan on aina ollut paitsi maailman kaupallisin vaihtoehtorockari, myös suuruudenhullu visionääri!
Jaksan muistaa, mikä merkitys Greatest Hits -kokoelmilla oli itselleni 13-14 -vuotiaana. Jo kuopattujen suuruuksien hitit sai kerralla pahimpaan nälkään, ja sitten malttoikin odottaa rahavarojen karttumista koko keskeisen tuotannon hankkimiseksi. Vastaavaan nälkään The Smashing Pumpkinseista kiinnostuville teineille Greatest Hits on mitä mainioin aloitus, mutta Judas O -kakkoslevyä ei voi suositella kuin innokkaimmille faneille. Materiaali on pakostakin epätasaista. Se sisältää kuusi b-puolta tai harvinaisuutta ja peräti kymmenen aikaisemmin julkaisematonta raitaa, joista useat ansaitsisivat unohduksen, mutta muutamat raidat monipuolistavat bändin ilmettä jopa entisestään. Tässä mielessä omia suosikkejani ovat akustinen Sparrow ja hupaisan Van Halen -henkinen Rock On. Corgan, tuo kevytmielinen humoristi! Että miehestä onkin moneksi.