Arvio: Billy Corganin kynässä ei ehkä ole hittimustetta, mutta Smashing Pumpkinsin levy ilahduttaa silti

Tuotteliaana pysytellyt Smashing Pumpkins on ollut enemmän tai vähemmän uudistusmielinen ja taiteellinen ilmiö etenkin nyt 2000-luvulla. Albumi on tarkoituksellinen katsaus taustapeiliin ilman nostalgiaa. Tämä tavoite on aika hyvin onnistunut, sillä bändille ominaista suureellista pop-shoegaze-metalli-paatosta leimaa nyt mainio selkopiirteisyys ja biisikeskeisyys ylenpalttisen taiteellisuuden ja paisuttelun sijaan. Billy Corganin erikoisuudentavoittelu ilmenee nyt lähinnä tittelipuolella.
Melodioiltaan albumi on monipuolinen ja kohtuullisen vahvakin. Corganin kynässä ei ole nyt ollut varsinaista hittimustetta, mutta voimalla surraavan kitararockin ystävä kyllä löytää nautintoa. Yksi bändin soundin kiehtovista tekijöistä, Jimmy Chamberlinin rumpalointi, on kyllä harmillisen hillittyä. Onneksi biitti ja filli pölähtää raisummin edes välillä.
Paria höttöhetkeä lukuunottamatta kauttaaltaan tasokkaan albumin kärkeen nousevat eeppisen metallinen Sicarus sekä napakka avausraita Edin. Kumpikin muistuttaa vahvasti sitä vanhaa ja mahtavaa Smässäri-menoa.