THE SMASHING PUMPKINS: Monuments To An Elegy

THE SMASHING PUMPKINS
Monuments To An Elegy
Martha’s Music

Vanhojen suosikkibändien aaltoilevia urakäänteitä on joskus tuskaista seurata. Kurpitsapää Billy Corganin johtama Smashing Pumpkins kuuluu juuri tähän poukkoilevaan kastiin. Paikoin tuntuu, että bändi on taas löytänyt vanhan kultasuonen ja paikoin taasen tuntuu, ettei yhtyeellä ole enää mitään annettavaa kenellekään. Smashing Pumpkinsin parin vuoden takaisesta Oceania-levystä tuli sen ilmestyttyä hieman jopa innostuttua, mutta pian selvisi, ettei levystä ollut todellisen uuden nousun airueeksi. Ei edes siitä huolimatta, että kyseessä oli todella iso petraus ensimmäiseen paluun jälkeiseen Zeitgeist-levyyn (2007) verrattuna.

Isoin uutinen Monuments To An Elegy -levyn ennakkojutuissa on ollut Mötley Crüe -legenda Tommy Leen rekrytoiminen sessiorumpaliksi. Lee ei kuitenkaan ole liittymässä matkaan varsinaiseksi jäseneksi, sillä nykypäivän Smashing Pumpkins on yhtä kuin Billy Corgan, joka pyörittää mielensä mukaan ympärillään pyörivää soittajarulettia. Väkisinkin mieleen tulee toisen persoonallisuushäiriöisen narsistin johtama ”yhtye” nimeltään Guns N’ Roses. Ja vaikka Axl Rosen ja Billy Corganin yhtäläisyyksistä saisi montaa mehukasta keskustelunaihetta, on yksi tärkeä seikka aina erottanut miehet. Siinä missä Rose on sulkeutunut omien kartanoidensa Howard Hughes -maailmoihin, on Corgan jo vuosikymmenien ajan pysynyt tuotteliaana ja keikkailevana muusikkona. Tämän myötä Corgan on pystynyt tuottamaan omat visionsa ja demoninsa ääninauhalle asti.

Monuments To An Elegy on Corganin omien sanojensa mukaan osa järkälemäistä Teargarden By Kaleidyscope -projektia, kuten myös ensi vuonna ilmestyvä Day For Night. Kun tämä useamman pitkäsoiton mittainen projekti joskus (toivottavasti) valmistuu, on lopullisten arvioiden aika, mutta jo nyt voi sanoa Corganin haukanneen liian ison kakun. Jo Pumpkinsin uran alkuvaiheilla Mellon Collie And The Infinite Sadness -levyä (1995) kuunnellessa tuli mieleen, että Corganilta puuttuu jokin itsekriittisyyttä säätelevä geeni. Mitä pidemmälle miehen uraa on seurannut, sitä ilmeisemmältä asia on vaikuttanut. Nyt, kun ympärillä ei ole yhtäkään potentiaalista paskafiltteriä (bändikaverit, tuottaja), on Corganin jumalamoodi suorastaan riistäytynyt käsistä. Täytyy vain toivoa, että jokin sisäinen ääni muistuttaisi Corgania vanhasta viisaudesta: ei se määrä, vaan laatu.