Soul Tattoo on tehnyt toisella albumilla aikamoisen silmänkääntötempun. Enpä muista tähän hätään monta yhtyettä, joka olisi saanut puristettua vanhakantaisesta rhythm and bluesista ja perusrockista yhtä tehokkaasti itsensä kuuloista ja virkistävää rytmimusiikkia. Pile Of Bones onnistuu vaikealla rastilla. Se ui ikivanhoissa perusliemissä, mutta hienosti nyrjähtäneellä omalla tyylillä olematta ikävystyttävän baariyhtyemäinen. Esikoisalbumiin verrattuna luukasa kolisee raaemmin ja riisutummin. Sovituksista ja tuotannosta on riisuttu kaikki turha paska pois ja jäljelle on jäänyt surrealistisilla väreillä maalattu hot rod helvetistä.
Pakko tunnustaa, kun täällä pimeässä istun ja ihmettelen: Soul Tattoon iskussa on jotakin pelottavaa. Rytmiryhmä lyö nyrkillä naamaan ja maneerinsa haltuun saanut Jussi Sydänmäki saa asiakkaan kaivamaan heti perstaskua, vaikka kauppatavara on selvästi hengenvaarallista. Pahin kaikista on Samuli Laiho. Kylmän pohjolan kuumimpiin kitaristeihin jo pitkään lukeutunut Laiho tiristää niin järkyttävät tehot Wilko Johnsonin kitarakoulun opeista, ettei paljon naurata. Maanisen sahauksen lomaan mahtuu myös nyansseja ja dramaturgisesti elintärkeitä yllätyksiä.
Soul Tattoon tuhopoltossa on vaikka millä mitalla virkistäviä koukkuja, stemmalaulun pölähdyksiä ja dynamiikalla pelehtimistä. Tässä teille sielukas ja juureva rhytm and blues -yhtye, jolla on isot aivot päässä ja siellä paljon pelottavan kiehtovia ajatuksia.