Aika liuta vanhan koulun soul-tähtiä on onnistunut palaamaan parrasvaloihin tällä vuosituhannella. Yleensä operaatio on tapahtunut visioistaan varman tuottajan ja varta vasten räätälöityjen laulujen avulla. Stevie Wonderin tapauksessa moinen konsepti on poissa laskuista. Onhan kysymyksessä mies, joka seurasi Ray Charlesia ja James Brownia soulin uudistajana ja johtotähtenä. Wonderin levyt säveltää, tuottaa ja enimmäkseen soittaakin mies itse, ja aputyövoima toimii tarkalleen maestron ohjeiden mukaisesti.
Entisen ihmepojan musiikillinen pallo on pomppinut jo pitkään kentän väärässä päädyssä. Vuonna 1980 ilmestynyt Hotter Than July uhkuu yhä tuoreutta ja elinvoimaa, mutta sitä seuranneet elokuvamusiikit ja korkeintaan kohtuulliset studiolevyt eivät kyseenalaistaneet muuta kuin tekijänsä kiistattomana pidetyn nerouden. Onnistumisen paineet olivat varmasti ankarat vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen.
Ärhäkkä single So What The Fuss nostatti odotuksia, albumin ilmestymisen lykkääntyminen puolestaan pahoja aavistuksia. Lopulta voidaan kuitenkin huokaista helpottuneina: ilmoilla on ensimmäinen kunnollinen Stevie Wonder -levy neljännesvuosisataan. A Time To Love ei sentään aiheuta samanmoista iloa ja ihmetystä kuin 70-luvun alkupuoliskon mestarityöt, mutta paluu asialliselle tasolle on tosiasia. Wonder ei ole pelkkä historiallinen ikoni, jonka joka toinen laulajatulokas ilmoittaa idolikseen, vaan yhä varteenotettava musiikintekijä.
A Time To Love koostuu voittopuolisesti balladeista, mutta ei kompastu edeltäjiensä tapaan haaleaan hempeilyyn. Moon Blue kestää vertailun Blue Mooniin ja myös True Love henkii ikivihreyttä. Sweetest Somebody I Know muistuttaa Wonderin mieltymyksestä kevyisiin lattariaihelmiin. Sävellysten ja tulkintojen taso pysyy korkealla. Myötähäpeän puna vilahtaa kuulijan poskilla vain How Will I Know’n ja Shelter In The Rainin aikana. Ensinmainitussa pääsyyllinen on ylitsevuotavan hunajainen duettokumppani Aisha Morris.
A Time To Loven paras puoli on bassopitoinen murinavaihde, josta saadaan nauttia kolmen biisin verran. Amerikan manner notkuu Wonder-vaikutteisten croonereiden painosta, mutta kukaan ei voi astua maestron mittaviin funk-saappaisiin. Rankempikin särmä ja sähäkkyys olisivat tervetulleita. Perfektionistinen nuotinviilaus ja luomakuntaa tasapuolisesti syleilevä positiivisuus johtavat harvoin kestävimpiin taiteellisiin saavutuksiin.