TWILIGHT SINGERS: Blackberry Belle

Afghan Whigsin hajottua uransa huipulla sai Twilight Singers -projekti ottaa harteilleen melkoiset odotukset. Debyytti Twilight (2000) ei näihin paineisiin pystynyt vastaamaan, puuttuihan siltä lähes täydellisesti Black Love – ja 1965-levyiltä uhkunut vimma ja tunteiden palo. Lisää sekaannusta aiheutti soundiflirttailu Fila Brazillia -konevelhojen kanssa – pääosin ponnettomien taustojen armoilla jopa Greg Dullin intensiivinen tulkinta jäi kauaksi tiedetystä potentiaalistaan.

Kakkoslevy Blackberry Belle välttää oivallisesti tämän sudenkuopan. Ensinnäkin, projektin epämääräinen katku on mennyttä – The Twilight Singers kuulostaa nyt ensi kertaa aivan elävältä ja hengittävältä bändiltä. Toiseksi, Dulli on biisintekijänä pystynyt palaamaan 90-luvun tasolleen, sortumatta silti vanhojen hyväksi havaittujen ideoiden kierrättämiseen. Kun pakettiin lyödään päälle vielä annos tuotantopuolen pomminvarmaa osaamista, heiluu mittari pitkällä plussan puolella.

Blackberry Belle on yleisilmeeltään synkkä teos, mutta turhaa angstia tai itsesääliä ei siltä löydy. Levyn tunnelma on kuin pikainen silmäys levyn nauhoituspaikkana olleen New Orleansin pimeisiin puoliin, 1800-luvun ranskalaistyyliseen dekadenssiin ja klassisiin kauhutarinoihin. Dullin maailma onkin huomattavasti lähempänä Jack The Ripperiä ja Edgar Allan Poea kuin modernin aikamme tunnusmerkkejä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat kappaleet The Killer ja Papillon, jotka uljaasti jatkavat siitä mihin Afghan Whigs matkansa päätti. Se on paljon enemmän kuin mihin olisin etukäteen jaksanut uskoa.