Underworldin esikoisalbumi Dubnobasswithmyheadman (voi, että miten nautin jo pelkästä sen nimen kirjoittamisesta!) on yksi vuosikymmenen upeimmista musiikillisista matkoista. Sen lämpö ja lempeä euforia mitätöivät kaikki puheet koneilla tehdyn musiikin sieluttomuudesta. Vahinko vain, että siitä lähtien Karl Hyde, Rick Smith ja Darren Emerson ovat hivuttautuneet koko ajan vähemmän narratiivisen ja enemmän rytmihypnoosiin perustuvan art technon suuntaan.
Beaucoup Fishin aloittava liki 12-minuuttinen Cups imee pehmeään syliinsä, mutta sitä seuraavaan reiluun 60 minuuttiin sisältyy luvattoman paljon hetkiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin – tylsiä. Etenkin Kittens ja jo pari vuotta sitten Batman ja Robin -leffan soundtrackilla ilmestynyt Moaner ovat vain rytmiä, jossa ei ole enemmän mitään muuta kuin ääntä. Ensialbuminsa aikoihin Underworldin musiikki oli nerokasta pop-musiikkia, nyt se kutistuu mekaanisiksi rytmipunoksiksi ja äänimatoiksi, joissa kaikki on kohdallaan, mutta jotka eivät stimuloi mielikuvitusta, kuten Dark & Long, Mmm Skyscraper I Love You, Dirty Epic, River Of Bass tai kakkosalbumi Second Toughest In The Infantsin parhaat palat.
Cupsin lisäksi kuiville selviää Shudder/King Of Snake, joka pukee musiikiksi japanilaisen huvin, jossa ihmiset tuijottavat sake-päisssään, kuinka isot käärmeet yrittävät saada toisensa hengiltä. Muuten Underworldin kolmannen albumin kuunteleminen aiheuttaa turtumusta. Niin ei pitäisi olla.