Kerran oli aika, jolloin The Chemical Brothersin, Leftfieldin ja Underworldin kaltaiset artistit lupasivat viedä rockmusiikin jonnekin, missä siitä oli aiemmin vain haaveiltu. Toiveuneksi tämä aikomus sitten jäikin. Touhu jämähti paikoilleen jo portaikon alapäässä.
Viidennellä studioalbumillaan sitkeästi jatkava Underworld uudistuu palaamalla alkuun. Siitä ei ole mitään syytä innostua. Karl Hyden ja Rick Smithin elastinen teknohypnoosi toimi 90-luvun puolivälissä, mutta nyt se tuntuu kiusalliselta kuin vanhat muotivaatteet, aikakauslehdet, trendihuumeet ja teknologiset vempeleet. Oblivion With Bells -albumin valossa Underworld vaikuttaa lähinnä opettavalta esimerkiltä musiikin kontekstisidonnaisuudesta.
Underworldin musiikkivastaavan Rick Smithin veistämä äänikuva on tuttu, mutta se toimii moitteetta. Bassolinjat luikertelevat yhä käärmeiden tavoin ja elektroniset äänet lepattavat kuin verhot kesätuulessa. Uskoisin hänelle riittävän töitä vaikkapa elokuvamusiikin parissa. Karl Hyden monotonista jorinaa harva jaksaa enää kuunnella edes pubin nurkkapöydässä.