V-TWIN: The Blues Is A Minefield

Glasgowlaisen V-Twinin ajatuksia herättävästi nimetty esikoisalbumi ei ole puhdaspiirteinen mestariteos, vaan kiihottavan likainen helmi, jonka pariin huomaan hakeutuvani hanakasti.

Jaggerin uhmakkaalta pojanpojalta kuulostavan Jason MacPhailin johtama yksikkö on Stonesien lisäksi sukua ennen muuta MC 5:lle, Jon Spencer Blues Explosionille ja Primal Screamille. Traditionalismin sijaan tarjotaan kokeellista undergroundia. 60-lukuisesti radikaalit jazz-torvet näyttelevät merkittävää osaa ja elektrokin kiinnostaa. Biisit ovat selkeästi omia eivätkä tempot jämähdä turvalliseen kaavaan.

Royal Truxin Neil Hagertyn vierailema Muddy Fox lipuu täyteläisen hitaasti kuin Mississippin jokilaiva happomarinaadissa Call A Meetingin riehuessa vimmastuneena henkiparantajana loisteliaasti vonkuvien kitaroiden ja jazzari Bill Wellsin innoittuneen trumpettityön ajamana. Swissair sytkyttelee lopullisesti rentoutuneena Krafwerkinä Bowien Heroesilla. Despot Blues huojuu omituisen kohtalokaasti Wellsin kummitellessa äänikuvan reunalla jännittävästi. V-Twin saa syntikat ylipäätään kuulostamaan mehevän primitiivisiltä. Needle In The Redissä vanhaa country bluesia grillataan pelottomasti mikroaaltouunissa: muoto muuttuu, mutta myrkky säilyy. The Emperor Is Dead free-torvineen ja sähköpianoineen on aivan pilveä, vaan ei käsittämätön. Delinquencyssä kapina-rock tapaa radio-popin teknon talossa, ja sitä rataa.

Tuttu limittyy tuntemattomaan arvaamattomasti. Ja palkitsevasti!