Tuuletar ei ole ihan mikä tahansa lauluyhtye. Kolmannella albumillaan se yhdistelee rohkeasti kansanmusiikkia, runollisuutta, raskaampia sävyjä ja soundtrackhenkisyyttä.
Maammo on melkoista loitsuamista ja tuntuu enemmän riitiltä kuin pelkältä musiikkialbumilta. Hienoimmillaan sillä ylletään shamanistisiin korkeuksiin, missä aika ja paikka unohtuvat, kun moniääniset laulelmat saavat rinnalleen kaikenlaista noitarumpujen ja tanssittavimpien rytmien väliltä.
Kysymysmerkkejä taas nostattelevat albumin modernimmat ainekset. Ajatus beatboxaamisesta, elektronisista rytmeistä ja lähestulkoon hevistä soinnista tässä yhteydessä on kiehtova, mutta lopulta elementit jäävät hieman ohuiksi kuriositeeteiksi. Erikoisemmat irrottelut myös kuulostavat muuta tuotantoa demomaisemmilta.
Tuuletar on lennokkaimmillaan, kun yksikään sen osasista ei räisky liikaa ja kaikki soi yhteen harmonisesti. Pitkin albumia herää aavistus, että Tuuletar saattaa lentää vapaimmin elävänä. Nyt kun on kuultu, miten yllättävillä tavoilla yhtye soi albumilla, on pakko hankkiutua heidän keikalleen.