WIGWAM: Fresh Garbage – Rarities 1969-1977

WIGWAM
Fresh Garbage - Rarities 1969-1977
Love Records

Wigwamin toisinaan keikoilla versioiman Spiritin kappaleen mukaan nimetty harvinaisuustupla on vihdoin totta. Jo Highlights -koosteen (1996) aikaan piirustuspöydälle heitetyn idean pohjalta kasattu levyduo koostuu pääosaltaan useille tuntemattomista singleraidoista sekä räjähtävistä keikkanauhoituksista. Tarjolla on paitsi yhtyeen omaa materiaalia, myös covereita esimerkiksi The Bandin ja Wes Montgomeryn repertuaarista.
Kansioista jännittävämpi on vuodet 1969-1973 kattava ykköskiekko, jonka ehdottomiin huippuhetkiin lukeutuvat jyräävä Losing Hold sekä ketterä Nipistys. Siinä missä Jukka Gustavson ja Jim Pembroke loistavat vokalisteina läpi koko paketin, helmikuussa 1971 äänitetty Losing Hold on ensinmainitun todellinen tour-de-force kosketinsoittajana. Marraskuussa 1973 tallennettu Nipistys tarjoaa puolestaan hienon ajankuvan kuulun muusikkosuvun 21-vuotiaasta vesasta, joka on jo päässyt tekemään debyyttilevynsä (Pihkasilmä Kaarnakorva) omalla nimellään, mutta jatkaa edelleen Wigwamin riveissä. Pekka Pohjolan tyyli on aikojen kuluessa vain hioutunut, mutta jo Nipistys sisältää sen suomalaisuuden tunnun, jota hän itse kieltäytyy työstään löytämästä, mutta jota muut niin ihailevat.
Mitä suomenkieliseen materiaaliin tulee, Gustavsonin myyttinen Luulosairas, Wigwamin toisen sinkun a-puoli ja yhtyeen ensimmäinen listahitti, on saanut seurakseen sekä tiedostavan/saarnaavan Pedagogin että Mats Huldénin minieepoksen nimeltä Häätö. Tämän ärhäkästä rockraidasta huuruiseen manausriittiin retkahtelevan teoksen ylipappina paasaa Otto Donner, ja sen hallittu polveilevuus hakee vertaistaan jopa kuuluisimpien kollegoidensa tuotannosta. Close To The Edge on tässä vaiheessa kahden, Larks Tongues In Aspic kolmen ja Lamb Lies Down On Broadway neljän vuoden päässä.
Fresh Garbagen kakkoslevy kattaa vuodet 1974-1977, ja sen myötä Nikke Nikamon anarkistinen kitarismi tekee tilaa Rekku Rechardtin hallitummalle ilmaisulle. Materiaalin kokonaisilme taas muuttuu linjakkaammaksi siitäkin syystä, että leijonanosa biiseistä on joko osin tai kokonaan Pembroken terävästä kynästä.
Helmiä riittää: esimerkiksi Tramdriver on kappale, jonka tekemisestä samaan aikaan Katy Liedin parissa puuhaillut Donald Fagen olisi ylpeillyt. Niin ikään vuoden 1975 konserttitallenteet biiseistä Never Turn You In ja No New Games maalaavat kuvan pelottavan potentiaalinsa juuri löytäneestä yhtyeestä. Itse asiassa tästä latentista voimasta antaa esimakua jo ykköslevyn Lennon-cover: se kykenevän, mutta kunnioittavan aikalaisen auktoriteetti, jolla Wigwam 1973 ottaa Imaginen omakseen, saa mielikuvituksen laukkaamaan tutun "mitä jos…" -lauseen äärelle.
Gustavson, Pembroke, Nikamo, Huldén, Pohjola, Rechardt sekä Pohjolan Nuclear Nightclubin (1975) myötä korvannut Måns Groundstroem esittäytyvät tällä hienolla kokoelmalla vieraineen (Donner, Pedro Hietanen, Esa Kotilainen, Heikki Silvennoinen) juuri oikeassa valossa. Omalle ajalleen tyypillinen jazzrockmaista jamittelua ja kertovaa laulelmatraditiota yhdistävä keitos voidaan määrittelynjanoisten tyydyttämiseksi nimetä vaikka progeksi, mutta mieluiten Wigwamiin soveltaisi vain sitä ikivanhaa jakoa hyvään ja huonoon musiikkin.
Erityisen kunniamaininnan saa näin lopuksi ainoa tästä todellisuudesta jo poistunut Wigwamin jäsen. Hän on tietenkin bändin moottori, rumpali Ronnie Österberg (1968-80). Miehen tiukka, mutta lentävä tyyli levittäytyy tarkasteluun joka ainoalla Fresh Garbagen raidoista eikä 1976 Dark Albumiin polkunsa ensi kertaa päättänyttä Wigwamia voi edes ajatella ilman häntä.