WIGWAM: Tombstone Valentine

WIGWAM
Tombstone Valentine
Love Records

YHTEISARVIO:
Hard N’ Horny
Tombstone Valentine
Fairyport

Kolmen ensimmäisen Wigwam-levyn uudelleenjulkaisu on tervetullut kulttuuriteko. Hard N’ Horny ja Tombstone Valentine oli aiemmin tungettu yhdelle cd:lle, jonka äänentasossa ei ollut hurraamista. Uusien laserkiekkojen avuja ovat tyylikäs ulkoasu, hyvin toimitetut mattakartongille painetut vihkot ja ennen kaikkea hieno miksaus, joka paljastaa klassikoista uusia puolia. Arkistovalokuvat ovat hellyttävä ikkuna Suomen suurimman progebändin historiaan.

Pitkän tauon jälkeen kuunneltuna Hard N’ Horny on sangen positiivinen yllätys. Vaikka levyllä soittava Wigu ei ole vielä löytänyt muotoaan kokoonpanona, suuruuden jyvät erottuvat selkeästi. Selkeä on myös materiaalin kahtiajako: alkuperäisen vinyylin A-puoli sisälsi Gustavsonin kappaleita, B-puolta hallitsi Pembroken Henry-opus, joka edelsi Genesiksen, ELPin ja Yesin mammuttisävellyksiä monella vuodella. Gustavsonin töistä löytyvät jo miehen tavaramerkit, hengellisiä asioita puivat lyriikat ja koskettavat melodiat. Varsinkin kappale En aio paeta on suoruudessaan Luulosairaan veroinen neronleimaus – onkin muuten passelia, että kyseinen sinkkubiisi on sijoitettu uuden cd:n bonusraidaksi. Ainut nolompi hetki on isolla T:llä taiteellinen Neron Muistolle.

”Käsittämättömän käsittämätöntä, suurta ja arvostettavaa” lienee hupsuin lyriikanpätkä, jota olen konsanaan kuullut. Henry’s… on puolestaan aina ollut vaikeasti lähestyttävä kokonaisuus. Pembroken tekstit ovat täynnä hienoja oivalluksia, vaan sävellyspuoli ei aina yllä niiden tasolle.

Tombstone Valentinella basson varteen on astunut Mats Huldenin sijaan Pekka Pohjola, mutta yllättäen levy on edeltäjäänsä vaisumpi. Nelikko ei ole vielä uskaltautunut koettelemaan omia rajojaan, vaan on tyytynyt tekemään yksittäisiä, turvallisia sävellyksiä. Toki levyltä löytyy monta vahvaa kappaletta, varsinkin Pohjolan 1936 Lost In The Snow ja Pembroken kanssa laadittu Frederick & Bill antavat viitteitä siitä, mitä tuleman piti. Jotenkin hajanainen kuva levystä kuitenkin jää.

Fairyport sen sijaan on jo todella eheä kokonaisuus. Gustavsonin pohdiskelevat ja herkät kappaleet toimivat sulassa sovussa Pembroken kieron huumorintajun kanssa, bändi soittaa uskaliaasti eikä ideapuolella pihtailla tipan tippaa. Losing Holdia on kutsuttu maailman parhaaksi progekappaleeksi, eikä se ainakaan kaukana siitä ole. Hienon levyn toiseksi kohokohdaksi nousee Gustavsonin Fairyport-kokonaisuus, jonka perään jyräävä How To Make It Big In Hospital on puolestaan yksi Pembroken uljaimpia hetkiä. Pohjola kumartelee Zappaan päin sävellyksellä Hot Mice, ja jollakin perverssillä tavalla olen myös aina pitänyt Tolosen tukemasta Rave Up For The Roadies -keikkairrottelusta. Kiekon perään tempaistu Losing Hold/Finlandia on kiva bonus niille, jotka eivät aikanaan sattuneet Loven cd-boksia hankkimaan.