Lontoon-keikat ovat aina isoja tapauksia, sillä paikalla ovat ns. kaikki. Esimerkiksi tärkeimmät mediat, oleellisimmat taustavoimien edustajat, kaikenlaiset ”silmäätekevät” ja toki sitä yleisöäkin on usein huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Glasgowssa.
Erityisiä näytönpaikkoja nämä Lontoon-vedot ovat todellista läpimurtoaan tekeville yhtyeille ja juuri siinä asemassahan tällä hetkellä on Norjan länsirannikolta oslolaistunut ärhäkäs Kvelertak. Orkesterin vuonna 2010 ilmestynyt monisärmäinen debyyttilevy osoittautui tyylikkään omaperäiseksi käyntikortiksi ja saapuipa yhtyeen mittavaksi paisunut maailmankiertue Suomeen lopulta useampaankin otteeseen.
Meir-kakkoslevyä on siis odoteltu tietyissä piireissä jo hyvän aikaa. Kvelertak on puolestaan odotellut tien päälle pääsemistä eikä yhtye sitten malttanutkaan odottaa Meirin ilmestymistä (levy saapuu suomalaiskauppoihin 28.3.), sillä muutaman keikan mittainen Britannian-kiertue päättyi Lontooseen tasan kaksi viikkoa ennen toisen pitkäsoiton ilmestymistä.
Paikalla olikin lukuisia videokameroita (erästä niistä näytti kantavan vähintäänkin legendaarinen suomalaismuusikko Kimmo Kuusniemi) taltioimassa merkki-iltaa, kun norjalaiset marssivat Lontoon Camden Townissa sijaitsevan yli 70-vuotiaan (!) Electric Ballroomin estradille maaliskuun puolivälissä. Loppuunmyytynä noin 1100 ihmistä vetävä paikka ei ollut ammuttu täyteen, mutta porukkaa riitti silti mukavasti peräseinälle ja parvelle asti.
Noin 75-minuuttinen keikka käynnistyi Meirin avaavalla Åpenbaring-biisillä, jonka laulaja Erlend Hjelvik lauloi Kvelertakin ”maskotiksi” muodostunutta lintua muistuttava naamio päässään, silmät tuimasti hehkuen. Vähäisessä valossa luovitun alkutunnelmoinnin jälkeen laulaja repäisi naamionsa pois ja konsertti lähti toden teolla käyntiin kirkkaan valoshown tukemana.
Kvelertak on tunnettu alusta lähtien osaavana ja erityisen energisenä liveryhmänä eikä kuusikko näytä laskevan kierroksia toisella maailmankiertueellaankaan. Läpeensä tatuoidun basisti Marvin Nygaardin ja kitaratistikolmikon (Vidar Landa, Bjarte Lund Rolland ja Maciek Ofstad) instrumentit tuntuivat useimmiten olevan kaikkialla muualla kuin siellä missä ne yleensä tapaavat olla – milloin kitara heilui jonkun pään päällä soolon kliimaksiksi, milloin basso kosketti maata kaiken mahdollisen riehumisen sivussa.
Toki sen viimeisen niitin iski pöytään aina herra Hjelvik. Ei-ihan-timmin ylävartalonsa tiukasti esillä koko keikan ajan pitävä laulaja ei nimittäin pysynyt hetkeäkään aloillaan: ensin hän pyöritti tuulimyllytukkaansa, toisella hetkellä hän lietsoi yleisöä entistä ankarampaan moshpitiin ja kolmanneksi hän sylki räkäänsä (tai lavalle tuotuja nesteitä) niin itsensä kuin bändikaveriensakin päälle.
Ja jos eturivien yleisö suorastaan söi Kvelertakin käsistä niin näyttivätpä muusikot itsekin nauttivan keikasta suunnattomasti. Yhtyehän soitti jo ensilevynsä jälkeen satoja keikkoja ja samat kappaleet tulivat takuulla turhankin tutuiksi, mutta Meirin esiintulon myötä biisilista on tietenkin mennyt vahvasti uusiksi. Toki vanhojen merkkibiisien soittaminenkin maistuu taas hyvältä levytystauon jälkeen, mutta uusien biisien esittäminen näytti nostavan norjalaisten fiiliksen kokonaan uusiin sfääreihin.
No joo. Eipähän siinä ihmeempiä. Kvelertakin uudet biisit osoittivat Lontoossa toimivuutensa myös liveolosuhteissa (se ei tullut yllätyksenä) ja bändin hurja energialataus ei osoita mitään laantumisen merkkejä, ainakaan vielä. Kvelertak-maassa kaikki on siis hyvin ja voittokulku jatkuu taatusti vielä pitkään – ainakin siihen ”vaikeaan kolmanteen levyyn” asti. Silloin Kvelertak ei pääse enää yllättämään eri tyyleistä lainaavalla musiikkiseoksellaan tai vaikkapa norjalaisilla lyriikoillaan. Meirin aikakaudella tuo tietynlainen yllätysmomentti on vielä olemassa monellakin ilmansuunnalla.
Lisää Kvelertak-asiaa ensi viikolla ilmestyvässä Soundissa.