”Koin jotain outoa 23. toukokuuta 1992. Sitä on hyvin vaikea selittää” – haastattelussa Mayhemin Attila Csihar

Attila Csiharista olisi voinut tulla olympiavoittaja, mutta rautaesiripun varjossa kasvanut nuorukainen teki toisenlaisen valinnan. Legendaarinen black metal -yhtye Mayhem on Csiharin tunnetuin kokoonpano, mutta intohimoisen taiteilijan uralta löytyy monia muitakin merkittäviä ansioita – eikä tahti näytä olevan hiipumaan päin. Timo Isoaho haastatteli Csiharia Soundiin 2/26.
21.5.2026 10:02

Attila Csiharin hymyilevät kasvot ilmestyvät tietokoneen ruudulle minuutilleen sovittuna ajankohtana. Unkarilaismuusikko on juuri palannut Mayhemin kiertueelta Etelä-Amerikasta, mutta aikaerorasituksesta ei näy merkkiäkään.

Tarkoituksena on puhua Csiharin mittavasta urasta ja elämästä pitkän kaavan kautta. ”Sitten on parempi aloittaa saman tien, sillä minä olen kova puhumaan”, laulaja naurahtaa.

Sympaattisesti tarinoitaan kuljettava Csihar ei laske luikuria. Kun värikäs haastattelu melkein kolme tuntia myöhemmin päättyy, olemme käyneet aika monessa hetkessä ja paikassa.

Synnyit Budapestissä maaliskuussa 1971. Millaisia ovat varhaisimmat muistikuvasi?

– Ensimmäiseksi tulee mieleen se, että olin jo pienenä varsin levoton sielu. Jos ovi sattui olemaan auki, karkasin välittömästi omille teilleni. Onneksi mitään pahempaa ei ikinä sattunut. 

Millainen perheenne oli?

– Olin ainoa lapsi. Vanhempani olivat tyypillisiä 70-luvun… no, kommunistisen ajan ihmisiä. He eivät koskaan näyttäneet tunteitaan tai esimerkiksi halailleet. Molemmat tekivät töitä teknisillä aloilla eivätkä olleet kiinnostuneita taiteista.

Piditkö koulusta?

– Tykkäsin matematiikasta, fysiikasta ja liikunnasta. Muuten en juurikaan. Kaivoin usein verta nenästäni, sillä tein typeriä kepposia. Hajotin esimerkiksi pari ikkunaa ja päästin ilmoja opettajien autojen renkaista. Jos jäin kiinni, kotona seurasi rangaistus, joskus fyysinenkin.

Pelasit myös vesipalloa. Miten päädyit lajin pariin?

– Olin varmaan yhdeksän, kun minut pyydettiin vesipallojoukkueeseen. Treenasimme paljon, ja fysiikkani parani kohisten – myös keuhkojen osalta. Siitä on ollut paljon apua myöhemmällä laulajanuralla.

– Minusta tuli niin hyvä, että pääsin juniorimaajoukkueeseen. Pelasin 16–17-vuotiaaksi asti, mutta sitten musiikki alkoi kiinnostaa enemmän. Jos olisin jatkanut, saattaisin olla olympiavoittaja, sillä muutamat joukkuekaverini saivat kultaa Ateenan olympialaisissa. 

Miten musiikki tuli elämääsi? 

– Unkari oli vapaampi kuin monet muut itäblokin maat, joten kaupoista löytyi länsimaisten yhtyeiden levyjä ja kasetteja. Vuosien saatossa olen oppinut pitämään hyvin monenlaisesta kamasta, mutta ensimmäinen suuri rakkauteni oli raskas musiikki. Esimerkiksi Judas Priest ja AC/DC räjäyttivät tajuntani, kun olin kymmenvuotias. 

– Pääsimme myös matkustamaan länteen jo 80-luvulla. Vanhempani säästivät pitkään, ja sitten lähdimme vanhalla neuvostoautolla Itävaltaan, Saksaan, Italiaan ja Ranskaan. Ulkomailla oli todella kallista, joten yövyimme leirintäalueilla ja söimme säilykkeitä. Nämä matkat avasivat silmäni: kun ylitimme rajan, tuntui kuin maailma olisi vaihtunut mustavalkoisesta värilliseksi. 

Pääsitkö katsomaan minkään länsimaisen yhtyeen konserttia? 

– Arvaapa mitä? Iron Maiden saapui rautaesiripun taakse 1984, ja olin paikalla Budapestin-konsertissa. Se oli jotain täysin käsittämätöntä. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että se ilta muutti koko elämäni suunnan ja musiikista tuli elämäni tärkein asia. 

– En oikein tiedä, miksi kiinnostuin yhä rankemmasta ja rankemmasta musasta. Budapestissä oli eräs underground-henkinen kauppa, jossa kuuntelin monia punkbändejä. Sex Pistols, UK Subs ja GBH olivat kovia. Niin, ja Dead Kennedysin Plastic Surgery Disasters, joka on edelleen yksi suosikeistani. 

– Yhden kerran pyysin kauppiasta esittelemään minulle rajuimman tietämänsä bändin. Hän kaivoi esiin Venomin Welcome to Hellin, ja rakastuin levyyn saman tien. Luulin tosin, että yhtyeen nimi on Zenon, sillä en saanut selvää logosta. 

Vuonna 1985 perustit kaveriesi kanssa black metal -yhtye Tormentorin – ei ihan tyypillisin ratkaisu kommunistisessa maassa tuohon aikaan. Miten bändi sai alkunsa? 

– Budapestissä ei ollut monia äärimetalli-intoilijoita, mutta sitten törmäsin tyyppiin nimeltä Tamás Buday. Hän kertoi pitävänsä raskaasta musasta, minkä jälkeen hän kertoi omistavansa sähkökitaran. Oikeita sähkiksiä ei rautaesiripun takana pahemmin ollut, joten minun oli vaikea uskoa hänen puheitaan. Mutta sitten menin Tamásin luokse, ja hänellä todellakin oli kitara. Hän soitti joitain riffejä, ja se kuulosti maailman hienoimmalta. Sen jälkeen halusin tehdä vain yhden jutun: perustaa metallibändin. 

– Satuimme törmäämään muutamiin samanhenkisiin tyyppeihin ja Tormentor sai alkunsa. Rumpalillamme ei tietenkään ollut aluksi oikeaa settiä, vaan hän kasasi pannut tyyliin kenkälaatikoista. Vaikka kaikki oli hyvin kotikutoista, olimme järjettömän innoissamme. Seuraavaksi kuulimme bändikilpailusta, jossa etsittiin uusia kykyjä. Ehtona oli, että yhtyeellä on ainakin kaksi omaa kappaletta, ja me olimme jo tehneet biisit Tormentor ja Branded by Satan.

Kuvat: Attila Csiharin kotialbumi

Millaista oli esiintyä ensimmäisen kerran julkisesti? 

– Olin äärimmäisen hermostunut ja pelkäsin pyörtyväni lavalla. Mutta kun aloitimme, tunsin pelkästään suurta euforiaa. Se oli siihenastisen elämäni paras kokemus. Tapahtumasta kirjoitettiin lehdissä, ja toimittajat totta kai vihasivat meitä sydämiensä pohjasta. ”Tämä on pelkkää karmeaa meteliä” ja niin edelleen. 

– Innostuimme yhä enemmän ja kirjoitimme uusia biisejä. Kohta kasassa oli pidempi setti ja soitimme toisen kerran livenä. Taltiointi löytyy Youtubesta. Varhaisiin keikkoihin liittyi hauska sivujuonne: koska olimme alaikäisiä, sääntöjen mukaan emme olisi saaneet esiintyä lainkaan. Kommunistisessa Unkarissa ”virallisten muusikoiden” täytyi myös läpäistä koe, jossa piti soittaa muun muassa The Beatlesin tuotantoa. Emme suorittaneet sitä koetta. 

Voisin kuvitella, että Tormentor ei myöskään esiintynyt puolueen hyväksymissä paikoissa? 

– Keikat olivat useimmiten silkkaa kaaosta. Näytimme niin erikoisilta ja kuulostimme niin vaarallisilta, että vedimme puoleemme kaikenlaisia sekopäitä. Tapahtumat olivat epävirallisia ja järjestelyt mitä sattuu: ei järjestyksenvalvojia, ei soundcheckejä. Yleisössä tapeltiin verisesti ja tehtiin kaikkea mahdollista hurjaa. Yhden kerran meitä lämmitelleen yhtyeen jäsenet hakattiin kesken keikan. Toisinaan olin itsekin peloissani, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua. 

Kävitte studiossa jo 1987. Millaisia muistikuvia sinulla on näistä varhaisista sessioista? 

The 7th Day of the Doom -demo tehtiin surkeilla äänityslaitteilla, mutta se ei tahtia haitannut. Olimme lopputuloksesta ylpeitä ja aloimme lähettää nauhaa joka suuntaan. Sitten saimme yhteydenoton eräältä levy-yhtiöltä ja menimme nauhoittamaan Anno Domini -debyyttilevyä ihan oikeaan studioon. 

– Kun materiaali oli purkissa, lafka ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, ja Anno Domini julkaistiin omakustannekasettina 1989. Pari vuotta myöhemmin bändin toiminta loppui, kun jotkut meistä joutuivat armeijaan. Sen periodin viimeinen keikka oli ulkoilmafestari, jolla oli varmaan parituhatta ihmistä. 

Seuraavaksi hyppäsit hieman toisenlaisen musiikin pariin ja perustit EBM-yhtye Plasma Poolin. Avaisitko hieman bändin taustoja? 

– Skinny Puppy, Front Line Assembly ja muutamat muut elektro- ja industrial-yhtyeet tekivät vaikutuksen ja halusin tehdä jotakin samanlaista, toki synkempiä ja okkultistisempia sävyjä hyödyntäen. Kun homma lähti käyntiin, olin taas kerran aivan innoissani.

Sitten sait yhteydenoton Norjasta. Mistä oli kysymys?

– Yhtenä päivänä Mayhem-yhtyeen kitaristilta Euronymousilta tuli kirje. Hän kirjoitti diggaavansa Tormentoria ja kertoi Mayhemin etsivän laulajaa päivänsä päättäneen Deadin paikalle. Seuraavaksi hän lähetti Mayhemin nauhoituksia, mutta Deathcrush-ep ei ihan täysin vakuuttanut. Se oli liian punkhenkinen, vaikka punkista sinänsä pidinkin.

– Ei mennyt kauankaan, kun Euronymousilta tuli uudempaa materiaalia. Kun aloin tutustua De Mysteriis Dom Sathanas -levyn demoihin, olin puulla päähän lyöty. En ollut koskaan kuullut mitään niin nopeaa, raskasta, synkkää ja uhkaavaa. Olin täysin vakuuttunut ja ilmoitin olevani käytettävissä.

Lähdit Norjaan vuonna 1992. Millaisia ovat päällimmäiset muistikuvasi noilta ajoilta?

– Matkustin junalla Budapestistä Osloon. Hiljalleen jännitys alkoi kasvaa, sillä olin kuullut epämääräisiä huhuja kirkkojen polttamisista, itsemurhista ja muista tekosista. Kun pääsin perille, menimme koko yhtyeen voimin Euronymousin luokse. Siellä oli hämärää. Kynttilöitä, levyjä ja underground-lehtiä oli joka puolella. Tunnelma oli jännittynyt ja intensiivinen. Istuessamme iltaa tajusin jätkien olevan täysin tosissaan juttunsa kanssa. Lisäksi tuntui kuin minua olisi tarkkailtu: olenko valmis hyppäämään mukaan vai en. Ilmeisesti olin tarpeeksi vakuuttava, sillä seuraavana päivänä fiilis oli rennompi. Aloimme ystävystyä nopeasti.

– Ensimmäisissä treeneissä olin erityisen kiinnostunut näkemään, pystyykö Hellhammer oikeasti soittamaan rumpuja niin järjettömän nopeasti kuin nauhoilla. Pystyi, tai ehkä vieläkin nopeammin. Harjoittelimme muutaman päivän intensiivisesti ja lähdimme studioon.

Nauhoititte black metal -klassikko De Mysteriis Dom Sathanasin Bergenin maineikkaassa Grieghallenissa. Millaisia muistikuvia sinulla on Bergenistä?

– Asuimme studiosessioiden ajan Burzumin Varg Vikernesin luona, joka oli tuolloin Mayhemin basisti. Hänellä oli hieno asunto, parveke vuonolle päin ja näin. Tuli myös harvinaisen selväksi, että Varg on täysin lumoutunut Tolkienin fantasiamaailmasta.

– Kun tuli laulujen purkittamisen aika, kokeilin muutamia eri lähestymistapoja. Kaikki diggasivat levylle päätyneestä tyylistä, ja Euronymousin mielestä kuulostin kieroutuneelta saatanalliselta papilta. Studion laulukopissa oli maaginen tunnelma, sillä laitoin joka puolelle mustia verhoja ja taltioin omat osuuteni lepattavien kynttilöiden valossa.

– Kun olimme lähdössä paluumatkalle, huomasimme ikäväksemme, että Euronymousin isältä lainattu auto oli varastettu. Palasimme Osloon junalla, mutta tunnelma oli silti hieno, olimmehan purkittaneet mahtavan levyn. Jäin Norjaan vielä muutamaksi päiväksi ja puhuimme paljon bändin tulevaisuudesta: albumin julkaisemisesta, keikoista ja niin edelleen. Sitten palasin kotiin.

Kuva: Stella Pictures / All Over Press

Hieman myöhemmin luvassa oli huonoja uutisia. Miten kuulit Euronymousin kuolemasta?

– Puhuimme Euronymousin kanssa puhelimessa hyvin usein, mutta loppukesällä 1993 yhteydenpito katkesi. Olin ihmeissäni. Sitten tuli lokakuu, ja eräs kaverini sanoi lukeneensa musalehdestä, että Mayhemin kitaristi on murhattu ja syyllinen on Varg. En uskonut ensin sanaakaan, mutta valitettavasti se oli totta.

– Olin shokissa ja täysin rikki. Itkin holtittomasti. Samaan aikaan Plasma Pool lopetti, sillä syntetisaattorimme varastettiin. Kaikki romahti kerralla, sadasta nollaan. Masennuin pahemman kerran. Aloin käyttää huumeita, ja seuraavat vuodet olivat sumuisen rankkoja. 

Milloin ja miten asiat alkoivat muuttua parempaan suuntaan?

– Kokeellinen italialaisbändi Aborym otti yhteyttä 1998. Asiat johtivat toisiin ja lupasin tulla vierailemaan bändin Kali Yuga Bizarre -albumille. Aborymin tyypit olivat todella mielenkiintoisia, ja heidän rinnallaan tajusin turhankin selvästi, miten hukassa ja sekaisin olin. Sitten päätin muuttaa Italiaan ja liittyä bändiin kokopäiväisesti. Samoihin aikoihin aloin raitistua ja pimeys väistyi.

Miten uusi yhteys Mayhemiin syntyi?

– Bändi esiintyi Milanossa loppuvuodesta 1998, ja menin paikalle, Italiassa kun asuin. Se oli ikimuistoinen ilta, sillä esiinnyin Mayhemin kanssa ensimmäisen kerran livenä. Lauloin pari biisiä bändin silloisen solistin Maniacin kanssa.

– Kuutisen vuotta myöhemmin sain puhelun Norjasta: ”Liittyisitkö uudelleen Mayhemiin?” Työskentelin niihin aikoihin matematiikan ja fysiikan yksityisopettajana. Pidin duunista ja olin siinä aika hyvä, moni ongelmiin ajautunut nuori pääsi takaisin jaloilleen. En silti harkinnut hetkeäkään, kun minulle aukesi mahdollisuus palata Mayhemin riveihin. Tiesin välittömästi, että annan bändille kaikkeni.

Hieman aiemmin, 2000-luvun alkupuolella, aloitit yhteistyön myös amerikkalaisen drone metal -yhtyeen Sunn O))):n kanssa. Miten näin kävi?

– Pääjehu Stephen O’Malley pyysi minua laulajaksi bändin Euroopan-kiertueelle. Rundi alkoi Itävallan Linzistä ja paikalla oli seitsemän maksanutta katsojaa. Se ei tuntunut missään, sillä rakastin Sunn O))) -keikkojen äärimmäistä äänekkyyttä ja intensiivisyyttä. Myöhemmin olen tehnyt bändin kanssa paljonkin hommia.

Puhutaanpa sitten hieman hengellisistä asioista. Miten haluaisit avata aihetta?

– Koin jotain outoa 23. toukokuuta 1992. Muistan edelleen tarkan päivämäärän. Sitä on hyvin vaikea selittää, mutta sanotaan vaikka näin: oli aivan kuin salama olisi iskenyt päähäni kirkkaalta taivaalta ja mieleni avautui uudella tavalla. Se oli jonkinlainen transsendentaalinen kokemus, jonka jälkeen tunsin olevani tiiviissä yhteydessä luonnon kanssa. Samalla aistini terävöityivät ja jopa värit muuttuivat kirkkaammiksi.

– Aiemmin olin löytänyt hylätystä muovipussista intialaiseen filosofiaan pohjautuvan Bhagavad Gita -kirjan ja tutkinut sitä jonkin verran ymmärtämättä yhtään mitään. Tuon oudon toukokuisen tapahtuman jälkeen aloin sisäistää kirjan tekstejä, ja aika pian koin tajuavani täysin, mistä siinä on kysymys. Myöhemmin olen tutustunut laajasti muihinkin itämaisiin filosofioihin ja ajatusmaailmoihin. Ja arvaapa mitä? Vaikken tiedä edelleenkään tarkalleen, mitä keväällä 1992 tapahtui, olen yhä sen kokemuksen vaikutuksen alla.

Olet matkustanut lukuisiin paikkoihin, joihin liittyy mystiikkaa ja selittämättömyyttä. Mikä on ollut vaikuttavin vierailukohteesi?

– Kun kysyt noin, Egyptin pyramideja on vaikea ohittaa… Nostan silti esiin Libanonissa sijaitsevan Baalbekin muinaiskaupungin. Siellä on monoliitteja, jotka painavat 900 tonnia. Mitä hemmettiä? Älkää edes yrittäkö väittää, että orjat siirsivät sen kokoisia kivipaaseja. Oma johtopäätökseni on selvä: maapallolla on elänyt korkean teknologian sivilisaatioita ennen meitä.

– Ehkä mietin asioita joskus liikaakin, mutta en mahda sille mitään – rakastan kaikenlaisia pohdintoja. Katso vaikka kärpästä: mitättömän pieni olento, mutta todellinen evoluution luoma lentävä ihme. Eläimet ylipäänsä ovat älykkäitä ja niiden vaistot omaa luokkaansa. Mieti tsunameja: ihmiset kuolevat aaltoihin, mutta eläimet pakenevat paikalta hyvissä ajoin. Ne tietävät, että jokin on vialla, mutta me emme todellakaan tiedä. Kunnioitan eläimiä valtavasti, enkä siksi syö niitä.

Milloin lopetit lihansyönnin?

– Jo 90-luvulla. Syy oli yksinkertainen: tunsin oloni paremmaksi ilman eläinperäistä ravintoa. Maistoin lihaa myöhemmin pari kertaa, mutta se tuntui ällöttävältä. Nykyään olen vegaani ja tunnen voivani paremmin kuin koskaan.

– Tämä on todettu monta kertaa, mutta se pitää sanoa ääneen yhä uudelleen: teollinen lihantuotanto on äärettömän julmaa ja epäinhimillistä. Mutta vaikka mielipiteeni ovat tiukkoja, en ole kaduilla huuteleva aktivisti, enkä tuomitse ystäviäni, jotka syövät lihaa. Se ei vain ole minun tieni.

Mayhem vuosimallia 2026.

Palataan vielä Mayhemiin. Pari edellistä albumia – Daemon (2019) ja uusi Liturgy of Death – tuntuvat olevan lähempänä De Mysteriis Dom Sathanasin tyylisuuntaa kuin monet muut Mayhem-julkaisut. Onko tämä tietoista?

– Musiikkia ei voi suunnitella liiaksi, mutta kieltämättä olemme katselleet taakse, esimerkiksi bändin nelikymppisten innoittamana. Erityisesti Liturgy of Deathillä on selviä viittauksia bändin varhaisaikoihin, mutta yhtä lailla sieltä löytyy kokeellisia ratkaisuja 2000-luvun Mayhem-levyjen hengessä. Ja myös aivan uusia sävyjä.

Varhaisajoista puheen ollen Jonas Åkerlundin ohjaama Lords of Chaos -elokuva pureutuu Mayhemin ”hurjiin nuoruusvuosiin”. Miten poikasi Arion Csihar päätyi näyttelemään leffassa – tietenkin sinua?

– Ensin pieni pohjustus. Meiltä kysyttiin aikoinaan, haluammeko olla mukana elokuvan tekemisessä. Tajusimme tietenkin, ettei bändillä tule olemaan viimeistä sanaa mihinkään, joten emme lähteneet tukemaan teosta millään tavalla.

Lords of Chaos kuvattiin pääosin Unkarissa. Arion on tehnyt näyttelijän töitä, ja tuotantotiimin jäsenet olivat bonganneet hänen nimensä jostakin luettelosta. He kysyivät Arionia projektiin, ja aluksi olin tästä juonenkäänteestä varsin hämmentynyt. Sitten tapasin Jonasin, ja juteltuani hänen kanssaan annoin Arionille lupani. Sekin saattoi vaikuttaa, että Jonas on rumpaloinut Bathoryssa!

Pidätkö elokuvasta?

– No, se on kuvattu hienosti, ja visuaalisuuteen ja yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota. Mayhemin tarina toki kerrotaan turhan suurpiirteisesti, liikaa vapauksia ottaen ja ymmärrettävästi kovin Hollywood-henkisesti. Mutta kai se voisi huonompikin olla. Ja onhan leffa toki tuonut bändille uusia kuulijoita.

Mainitsit Mayhemin nelikymppiset. Osaatko arvella, miten kauan bändi vielä jatkaa?

– Kun soitetaan äärimetallia, kyse on fysiikan kestävyydestä. Erityisesti Hellhammer joutuu koville, mutta parin tunnin keikan laulaminen on minullekin haastava paikka. Kehoni on instrumenttini, ja yritän pitää siitä mahdollisimman hyvää huolta. Olen nykyään lähes raitis, syön terveellisesti, meditoin, joogaan ja treenaan laulamista.

– Olen ilmoittanut muille bändin jätkille, ettei minua haittaisi, jos kiertäisimme jatkossa hieman vähemmän. En ole kyllästynyt Mayhemiin, mutta kieltämättä haluaisin löytää muille bändeille ja projekteille enemmän aikaa. Tormentor on taas aktiivinen, ja tulemme myöhemmin keväällä Steelfestiinkin. Minulla on myös suunnitelmia oman Void of Voices -soolojuttuni ja Front Line Assemblyn Rhys Fulberin kanssa toteutettavan projektin suhteen. Lisäksi aloitin äskettäin yhteistyön Sepulturasta tutun Igor Cavaleran kanssa. Projekti on hieman Sunn O))) -tyylinen, mutta toteutettu ritualistisemmin. 

Lopetetaanpa tarinointi Tormentoriin, sillä siitähän kaikki aikoinaan alkoi. Mitä bändin aktivoituminen sinulle merkitsee?

– Tormentor on rakas ”teinibändini” ja ryhmässä vaikuttavat edelleen samat tyypit kuin 80-luvun puolivälissä. On oikeasti ihan mieletöntä, että soitamme taas yhdessä.

– Kun aloimme tehdä paluuta vuonna 2017, olin kieltämättä skeptinen. Mietin, eikö Tormentorin kannattaisi pysyä telakalla. Mutta ei mennyt kauan, kun homma alkoi maistua, ja loppu on… historiaa. En itse asiassa edes tiedä, miksi olin niin epäileväinen, sillä minähän rakastan musiikkia kaikissa muodoissaan – säveltämistä, levyttämistä, keikkailua – enemmän kuin mitään muuta. Ja tämän takana tulen seisomaan hautaan asti! 

Zoom-haastattelu
18. joulukuuta 2025