Leprous-solisti Einar Solbergin kolme vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen sooloalbumi oli pirstaleinen tapaus, kuin kokoelma laulajan emobändistä irronneita juonteita. Kokonaisuus jäi etäiseksi.
Olinkin hyvilläni, kun Solberg kertoi tulevan soolotuotantonsa tekevän isoa pesäeroa Leprousiin. Sitä Vox Occulta todella tekee. Levy ei ole millään mittarilla metallia, progea tai edes rockia. Se on täysiverinen orkesterialbumi, lähes klassinen teos, josta löytyy draamaa.
Tästä päästäänkin siihen, vihaako vai rakastaako Solbergin omalaatuista lauluääntä ja tulkintaa. Vihaajissa Vox Occulta herättää varmasti entistäkin voimakkaampaa närästystä, ja totta puhuakseni näin laulukeskeinen albumi alkaa olla jopa tällaiselle Leprous-rakastajalle hieman liikaa. Syy ei ole niinkään Solbergissa vaan sävellysten muodossa.
Kaksitoistaminuuttinen Grex on albumin kirkkain tähti. Se rakentaa soundtrack-henkisen kokemuksen, jossa jännitettä punotaan hiljalleen. Tilaa on sekä orkesterille että Solbergille. Liikutukselta ei voi välttyä.
Hieman liian usein Solberg itse on kuitenkin musiikin ainoa melodinen instrumentti, jolloin sen punainen lanka jää kadoksiin.
