Yo-talon edusta oli epäilyttävän hiljainen perjantai-iltana hieman kello kymmenen jälkeen. Noinkohan sali kaikuu ahdistavaa tyhjyyttä, koska ulko-ovien edessä ei ollut jonoa eikä värjöitteleviä savukkeen ystäviä. Pikainen ahdistuskohtaus poistui välittömästi takin luovutuksen jälkeen. Tupa oli kiitettävän täynnä tummanpuhuvia hahmoja todistamassa Hexvesselin hypnoottista messua.
Englantilaisen Mat McNerneyn johtama yhtye oli ennen keikkaa itselleni tuttu ainoastaan nimeltä. Isot pojat tiesivät kertoa kyseessä olevan mitä mainion orkesteri, mutta muuta infoa ei heiltäkään herunut. Mystinen genremääritelmä metsäfolk ei myöskään tarjonnut kosketuspintaa ennakkoon.
Seitsenpäinen yhtye täytti lavan kirjaimellisesti, ja otti sen kuvainnollisesti haltuun. Psykedeliaa, brittifolkkia ja rockia naittava yhtye tarjosi ihmeteltävää silmille ja korville.
Mieleenpainuvimpina yksityiskohtina setistä jäi mieleen McNerneyn aidon antaumuksellinen tulkinta, sekä perkussioista ja taustalauluista vastannut ihastuttava päivänsäde menninkäisten keskellä. Suosittelen vahvasti menemään paikan päälle ihmettelemään, mikäli Hexvessel omille maantieteellisille leveyspiireille kohdalle osuu.
Sólstafirin viime vuonna julkaisema Svartir Sandar -albumi nousi niin omissa, kuin Soundin vuosiäänestyksessä toimittajien rankingissa yhdeksi vuoden parhaista levyistä. Tämä takasi lähes epäterveellisen odotusarvon illan pääesiintyjälle. Toisaalta oli hienoa olla pitkästä aikaa aidosti täpinöissään, sillä turhan monet keikat viime aikoina ovat menneet omalta osalta suorittamisen puolelle. On täytynyt tsempata, jotta on jaksanut viihtyä keikkojen loppuun asti.
Jo keikan alusta kävi selväksi, että tänään ei tarvitse pettyä. Sólstafir oli huikeassa iskussa. Se on niin taitava yhtye, että vie kuulijan mukanaan musiikkinsa syövereihin live-tilanteessa vähintään samalla voimalla kuin levyillä. Nämä keikat tulee kokea ja tuntea, ei yrittää pukea sanoiksi. Siksi olisikin ollut miellyttävämpää olla paikalla fanina, ei toimittajana.
Toisekseen olisivatpa lippurahat menneet hyvään tarkoitukseen, jotta yhtye saisi hommattua lisää kielisoittimia. Nyt ainoa hakemalla haettu marmatuksen aihe löytyy soitinten virittämiseen kuluneesta ajasta, joka hieman katkoi esityksen intensiteettiä. ”Ostakaa paitoja, jotta saadaan lisää soittimia”, kuittasi Sólstafirin nokkahahmo osuvasti tilanteen.
Mielestäni islantilaisen nelikon vetovoimaa voi parhaiten kuvailla abstraktilla viinitermistöllä. Uuteen materiaaliin keskittyneessä setissä se oli elävänä viipyilevä, tanakka, soljuva ja sopivasti päällekäyvä. Jälkimaun voisi todeta olevan onnellisen auvoinen.
Teksti: Juha Leveelä
Kuvat: Mikko Meriläinen