”Sörnäinen on kanonisoimattoman kantrin sekä agentiaanisen angsti-iskelmän airue”, esittelyteksti kertoo. Itse lisäisin, että homma kuulostaa välillä siltä kuin Tuomari Nurmio ja Lännen-Jukka olisivat lyöttäytyneet yhteen ja soittaisivat salakeikkaa pimeällä kujalla viinalla läträten.
Bändi, jossa on Tapio ”Papa” Wilska (Finntroll, Survivors Zero), ei voi olla huono. Sörnäisten debyyttilevyllä soikin valmis yhtye. Myös taiteilijanimet ovat kunnossa. Vai mitä olette mieltä rumpali Motherfucking Japanderin sellaisesta?
Lyriikat ovat synkkiä ja humoristisia, mutta eivät jää kertakäyttövitseiksi. Teksteistä aistii, että tematiikat ovat tuttuja ja ehkä jopa itse koettuja, vaikka elämäkerrallisuus kielletään tiedotteessa. Oli miten oli, elämän jäljet kuuluvat – myös musiikillisessa annissa ja Jukka Taskisen (Disgrace, Black Magic Six) laulussa.
Sörnäinen ei pyri uudistamaan kantrillaan mitään, eikä sen tarvitsekaan. Tärkeintä on reteä asenne ja tarttuva meininki. Toisaalta riehakkuuden lisäksi tarjoillaan myös Muserrun ikävään -päätöskappaleen kaltaista aitoa koskettavuutta.
Yhtye liikuttelee kuulijan sisällä todellisia ja raskaita tuntemuksia. Erittäin hyvä pelinavaus!