Arto Tuunelan yhden miehen kollektiivi innoittuu avaruusaiheisista metaforista. Ensilevy oli Meteoriitti ja nyt käsillä on Astronautti. Tämä vieraantumista alleviivaava tematiikka on pop- ja rockmusiikin kontekstissa tietysti jo läpikotaisin koluttu alue.
Pariisin Kevään debyytti oli yllättäväkin arvostelu- ja yleisömenestys, mutta sen seuraajalle on vaikea ennustaa vastaavaa kohtaloa. On miltei mahdotonta olla ajattelematta sitä, että monikansallisen levy-yhtiön toimistossa projektista on suunniteltu jonkinlaista kompaktia ja helposti omaksuttavaa vastinetta lapsekkuutta tuoreella tavalla käsitelleille Reginalle ja PMMP:lle, ehkä listalla verrokkina on ollut myös Samae Koskinen. Tasossa ja kiinnostavuudessa Astronautin edesottamukset jäävät kuitenkin mainituista artisteista kauas taakse, ja multi-instrumentalistin ohuesti ja yksiulotteisesti nariseva laulutulkinta on viimeinen naula arkkuun.
Levy etenee puoliväliin asti samalla temmolla. Nesteytyspisteen kohdalla kaikki radiomusiikin viheliäimmät vitsaukset on käyty jo monesti läpi. Sävellykset ovat niin hittihakuisia, että niistä saattaa arvata sen, missä vastaan tulee suvanto tai ”euroviisumodulaatio”. Levyn äänimaailma on pullollaan täytteenä toimivaa kompressoitua säksätystä ja piippausta, mutta kunnolliset instrumentaaliteemat puuttuvat.
Ensimmäiseksi sinkuksi valikoitunut Invisible Man sekoittaa ovelasti suomen ja englannin kieltä. Se on valitettavasti biisin ainoa koukku.
