Kansanmusiikin merkittävä noususuhdanne on vuotanut jo vuosia skenen ulkopuolelle, kun monet lahjakkaat kamu-taustaiset muusikot ovat alkaneet kokeilla siipiään laulaja-lauluntekijöinä.
Vilma Talvitie on luettava joukkoon viimeistään toisen soololevynsä myötä. Hänkin on Sibelius-Akatemian kasvatti, mutta myös maailmanmatkaaja, ”nomadifolk”-artisti, jonka musiikki elää konserttisalin ja kapakan välimaastossa, tai oikeammin niistä molemmissa.
Talvitie tekee lähestyttävää ja spontaanin oloista, silti piinkovalla ammattitaidolla tehtyä laulelmaa ja taidepoppia, jonka aineksiin on sotkettu luontevassa suhteessa Kalevalaa ja kaukaisempia maita.
Artistin pääinstrumentti on piano, mutta keikoilla hän kulkee ”yhden hengen orkesterina” ja levyllä kuullaan myös vierailijoita. Kokonaiskuvaa määrittävät kuitenkin kepeänherkkä sävelkieli ja siihen sopiva puhdas laulutulkinta.
Aiheet ja biisi-ideat voivat olla nykykansanmusiikille tai 2000-luvun suomihippeilylle tyypillisiä – esimerkkeinä feministinen kaltoinkohtelu- ja voimatarina Kiltti Annikki ja puistojuhlamaiset luomutanssit käynnistävä Keijut reivaa – mutta Talvitie on säveltäjänä ja sovittajana niin taitava ja hyvä pelaamaan nyansseilla, ettei lopputulos kuulosta koskaan halvalta.