Social Distortion ei todellakaan tee levyjä tavan vuoksi. Kaliforniassa vuonna 1978 perustettu punkrockbändi on julkaissut vasta kahdeksan albumia – debyytti Mommy’s Little Monster ilmestyi vuonna 1983, ja uusin levy Born to Kill tuli kauppoihin toukokuussa 2026. Uutukaisen ja edellisen albumin Hard Times and Nursery Rhymesin välillä pääsi vierähtämään peräti viisitoista vuotta.
Bändin ainoa jäljellä oleva perustajajäsen, laulaja-kitaristi-biisintekijä Mike Ness, 64, on sitä mieltä, että Born to Killin oli aikakin ilmestyä.
– Olen tehnyt biisejä kaikki nämä vuodet. Kun alkaa koota levyä, täytyy lopettaa kaikki muu. Treenaamiseen ja sovittamiseen pitää saada keskittyä rauhassa. Viimeksi kuluneen viidentoista vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon kaikenlaista, mikä on jarruttanut tekemisiäni. Toisaalta en olisi edes pystynyt tekemään tällaista levyä kymmenen vuotta sitten. Siinä mielessä on vain hyvä, että asiat menivät niin kuin menivät.
Yksi jarruttava, tai paremminkin pysäyttävä, asia oli sairastuminen. Nessillä todettiin kesällä 2023 nielurisasyöpä. Kasvain ei ollut ennusteeltaan pahinta mahdollista laatua, mutta vaati silti välittömiä toimenpiteitä.
– Eihän se ollut ensimmäinen kerta, kun kuolema liippasi läheltä, mutta kaikkein pelottavin ja syvällisin se oli, Ness muistelee huonoja uutisia.
Diagnoosin tullessa Born to Kill oli puoliksi valmis.
– Työt piti keskeyttää vuodeksi. Edessä olivat leikkaus, sädehoidot, kemoterapia ja kuntoutus. Ensin minun piti opetella nielemään, sitten puhumaan ja lopulta laulamaan uudelleen. Vuotta myöhemmin olin kuitenkin taas keikoilla. En ymmärrä, miten se onnistui, mutta olen kovin kiitollinen, että niin kävi.
Ehkäpä se onnistui positiivisen energian avulla. Menetys ja menettämisen pelko herättävät ihmiset huomaamaan, miten paljon jokin heille merkitsee. Ness kiittelee, että fanien tuki ja kannustus antoi hänelle voimaa parantua.
– Herranen aika, että sitä tukea tulikin, aivan mielettömästi. Kirjoitin siitä biisin, joka ei tosin ehtinyt tälle levylle. Tein laulun kiittääkseni faneja, jotka kannustivat ja olivat positiivisia. Sellainen tuli todella tarpeeseen, sillä minun oli vaikeaa suhtautua mihinkään optimistisesti. Tuntui ihan kuin he olisivat tienneet jotakin, mitä en tiennyt itse.
Kätkettyjä totuuksia
Kun tulee ikää tai peräseinä häämöttää muista syistä, ihminen alkaa muistella, miten siihen pisteeseen on tultu. Myös Born to Killiä leimaa tietynlainen nostalgisuus. Levy on vanhan liiton punkrockia, ja Ness palaa lyriikoissaan kauas omien ja bändinsä tarinoiden alkulähteille.
Vanhakantaisuudestaan huolimatta albumi kuulostaa yllättävän raikkaalta ja virkistävältä, varmaankin siksi, että rock’n’roll on tässä ajassa pirun harvinaista. Vähän kuin Pihtiputaalla vuonna 1979.
– Kirjoitan aina elämää pohdiskelevaan tyyliin, ja nämä biisit menevät aina uramme alkuun saakka ja liittyvät musiikkiin, jota kuuntelin silloin ja josta inspiroiduin. Born to Kill tekee kunniaa punkin ensimmäiselle aallolle, joka on mielestäni edelleen niistä paras, Ness sanoo.
– Vuodet 1976–1980 olivat punkrockissa erityisen hienoa aikaa. Siinä vaiheessa punk oli vielä perinteistä rock’n’rollia, mutta nopeampaa ja coolimpaa. Siinä oli asennetta ja laulettiin oikeista asioista. Minusta se musa ei saa osakseen ansaitsemaansa tunnustusta. Oli tosi piristävää palata siihen maailmaan biisinteossa ja levyn kansien suunnittelussa.
Punkilta voisi odottaa myös yhteiskunnallista kommentointia. Koska Ness sanoo heti haastattelun aluksi olevansa amerikkalaisena pahoillaan siitä, että maailma joutuu sietämään Donald Trumpia, hänellä selvästikin on mielipiteitä. Born to Kill ei kuitenkaan ole poliittinen albumi sanan varsinaisessa merkityksessä.
– En yleensä tee poliittisia biisejä, koska minusta sellaisia tekstejä kirjoittaessa pitäisi olla koulutettu, ja itsehän lopetin koulun yhdeksännen luokan jälkeen. Toisaalta tein äskettäin uuden biisin, joka liippaa politiikkaa. Siitä tuli tosi hyvä, mikä saa minut iloiseksi. Kun olen aiemmin yrittänyt kirjoittaa jotain vastaavaa, teksti on ollut pelkkää valitusten listaamista. Nyt en nimitellyt sitä Valkoisen talon orankia rumasti vaan kirjoitin hulluista kuninkaista ja tyranneista ja jumalan verisestä vihasta.
– Toisin kuin kouluaikoina, olen nykyään tosi kiinnostunut historiasta. En ole mikään historioitsija, mutta aihe kiehtoo minua. Erityisen siistiä on löytää kätkettyjä totuuksia. Ja menneisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtuu juuri nyt. Tiedän, että tällainen kehitys ei ikinä pääty hyvin.
Social Distortionin uudella levyllä on versio Chris Isaakin Wicked Gamestä (1989), joka oli iso hitti 1990-luvun alussa. Kappale on hieno, mutta ei mikään omaperäinen covervalinta, sillä siitä on tehty vuosien varrella paljon versioita. Suomalaisille tutuin lienee HIMin tulkinta.
– Yleensä Social Distortion soittaa vähän tuntemattomampia covereita, mutta loppujen lopuksi valitsen biisit aina sen perusteella, mitä on mielestäni hienointa laulaa. Tuntui, että kun esitän Wicked Gamen omalla tyylilläni, siitä tulee aivan uudenlainen kappale, rock’n’roll-biisi. Sitä paitsi jengi on tykännyt versiosta, kun olemme soittaneet sitä keikoilla, Ness perustelee.
– Onko sinulla muuten mitään suosikkibiisejä Born to Killillä?
Nimibiisi on tosi hyvä. Tykkään myös Crazy Dreameristä, jossa sinun ja Lucinda Williamsin karheat äänet soivat hienosti yhteen. Sitten on se biisi, jossa laulat vanhoista kavereista ja menneistä ajoista… Sen nimi taisi olla The Way Things Were.
– Se on myös omia suosikkejani. Jos sinulla on aikaa, kuuntele Partners in Crime -biisiä oikein kunnolla. Sitä tehdessäni yritin päästä syvälle siihen, millaista oli perustaa punkbändi. Muistan, kun melkein kaikki sanoivat, ettei teidän kannata tehdä tuollaista. Mutta tässä sitä ollaan.
Oliko sinulla mielessäsi joku tietty rikostoveri, kun kirjoitit Partners in Crimen?
– En voinut olla ajattelematta Dennis Danellia.
Danell oli Nessin nuoruudenkaveri, joka kitaroi Social Distortionissa vuosina 1979–2000, kunnes kuoli sairauskohtaukseen.
Prioriteetit kuntoon
Mike Nessillä on maine rankasti eläneenä rokkarina, mutta onneksi hänen ei ole tarvinnut tukea romanttista imagoaan käytännön teoilla enää pitkään aikaan: hän on pysytellyt selvin päin yli neljäkymmentä vuotta.
Ness sanoo, että Social Distortionin vaikeimmat ajat liittyivät suoraan hänen huumeongelmiinsa.
– 1980-luvun alkupuoli ja varsinkin vuodet 1983 ja 1984 olivat vaikeaa aikaa addiktioni vuoksi. Vedin pari kertaa sellaiset överit, että kuolin ja minut piti elvyttää takaisin elävien kirjoihin. Yhdessä vaiheessa emme päässeet keikoille, koska olin kantanut bändin kaikki laitteet kanikonttoriin saadakseni rahaa. Kama oli siihen aikaan minulle tärkeintä. Huumeidenkäyttöni takia emme päässeet Eurooppaan soittamaan. Se oli varmaan ihan hyvä juttu, koska olisin luultavasti vain päätynyt suomalaiseen vankilaan, Ness nauraa.
Lokakuussa 1985 Ness päätti vaihtaa suuntaa. Hän lopetti päihteidenkäytön, haki tukea vertaistukiryhmistä ja hankki harrastuksia, joihin käyttää aikaansa ja suunnata energiaansa. Helppoa muutoksen tekeminen ei ollut, sillä elettiin kahdeksankymmentälukua, jolloin alkoholi ja muut aineet kuuluivat rock’n’roll-elämäntyyliin. Ness oli pitkään bändinsä ainoa raitis jäsen.
– Aluksi en ollut varma, pystyisinkö olemaan bändissä ja lavalla selvin päin, mutta halusin kovasti kyetä siihen. En tiedä, mitä minulle oikein tapahtui, mutta raitistumisen jälkeen minulle kasvoi aivan mielettömän vahva työmoraali. Sain homman kasaan ja prioriteetit kuntoon. On jännää, miten paljon energiaa ihmisellä on, kun sitä ei tuhlaa pikkurikoksiin ja huumekauppaan.
Senaikaiset bändikaverit ovat jääneet kyydistä ajat sitten. Social Distortionin nykyinen kitaristi Jonny ”2 Bags” Wickersham on ollut yhtyeessä vuosituhannen vaihteesta ja basisti Brent Harding yli kaksikymmentä vuotta. Rumpali David Hidalgo Jr. tuli mukaan vuonna 2010, mutta Born to Kill on ensimmäinen Social Distortion -albumi, jolle hän ennätti soittaa.
– Tämä on bändin parasta aikaa, Ness intoilee. – Mommy’s Little Monster ei ole ikinä kuulostanut yhtä hyvältä kuin nyt, ja se biisi tehtiin neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin kauan sitten me vasta opettelimme soittamaan.
Jos Mike Nessin suunnitelmat pitävät, Born to Killin jälkeisiä julkaisuja ei tarvitse odottaa turhan kauan.
– Nämä levyn biisithän on valittu viidenkymmenen joukosta, joten lisää musiikkia on tulossa. Haluan julkaista seuraavan kymmenen vuoden aikana niin paljon uutta musaa kuin pystyn. Haluan tehdä kiertueita ja soittaa maissa, joissa emme ole vielä käyneet. Haluan tehdä dokumentin ja kirjoittaa kirjan. Rakastan hommaani ja minulla on edelleen paljon energiaa.
Social Distortionin hitaan julkaisutahdin huomioon ottaen on ollut hyvä, että Nessillä on ollut elämässään monenlaista muutakin sisältöä. Hän harrastaa moottoripyöriä, hotrod-autoja, nyrkkeilyä ja surffaamista ja on innokas keräilijä.
– Keräilen vähän kaikkea. 1920–30-lukujen kultaisia taskukelloja. Autoja. Kitaroita. Vintage-vaatteita. Vanhoja leluja ja mainoskylttejä. Radioita. Levyjä. Kaikenlaista. Jos näen jotain, mistä diggaan, ostan sen. Ja jos yhden tavaran ostaminen tuntuu hyvältä, kymmenen ostaminen tuntuu vielä paljon paremmalta. Onhan sekin vähän kohtuutonta. Vähän kuin jokin sairaus. Varmaan sekin juontuu lapsuudestani.
Suomalainen kitaristi Rane Raitsikka (Lama, Smack, The Hangmen, Atomirotta) asui pitkään Kaliforniassa ja on maininnut tutustuneensa siellä Mike Nessiin. Kysyn, vieläkö miehet pitävät yhteyttä.
– Totta kai, Rane on hyvä ystäväni. Tutustuimme, kun tuotin The Hangmenin levyn joskus 2000-luvun alkuvuosina [In the City, 2007]. Hän on mahtava kitaristi ja opettanut minullekin muutaman tempun.
Rane taitaa asua aika lähellä minua. Olen nähnyt hänet silloin tällöin tässä kotikulmilla.
– Kerro terveisiä!