Ruotsin Idolsin vuonna 2009 voittaneen Erik Grönwallin eteneminen urallaan on näyttänyt ulospäin sekä määrätietoiselta että vaikeuksien sävyttämältä. Hyvin alkanut yhteistyö H.E.A.Tin kanssa loppui leukemiadiagnoosiin, ja myöhempi Skid Row -jäsenyyskin päättyi haluun keskittyä terveyteen.
Itse olisin toivonut, että viimevuotinen piipahdus Michael Schenkerin bändissä olisi muodostunut pitkäaikaiseksi, niin väkevää tulkintaa Grönwall hevilegendan rinnalla tuuttasi. Mutta Bad Bones taisi olla siinä vaiheessa jo takataskussa.
Levyltä paistaa tarve henkilökohtaisuuteen. Nyt ollaan uuden äärellä ja nimenomaan omien biisien parissa. Lyriikoissa puhutaan vaikeasta matkasta ja oman tien löytämisestä.
Aluksi mietityttää, että jos tahtotila kerran on kuvatun kaltainen, miksi meno on taas niin tavattoman geneerisen ja muovisen kuuloista. Kuten monesti muulloinkin, balladi, neljäntenä tuleva Who’s the Winner, aukaisee kuitenkin päätä. Kyseessä on aidosti vaikuttava selviytymiskuvaus, joka muistuttaa, kuinka paljon Grönwall on velkaa Jon Bon Joville, äänenkäyttöään myöten.
Herättelyn myötä levy alkaa näyttää sielukkaampia puoliaan. Väittäisin silti, että Schenkerin kanssa olisi saattanut syntyä jotain räjäyttävämpää.