VILLE LEINONEN & VALUMO: Valloittaja

Arvio julkaistu Soundissa 03/2005.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.
Nykypäivänä musiikkiteollisuutta kritisoidaan kärkevästi siitä, että se haluaa tuottonsa pikavauhtia eikä artistin luomiskyvylle anneta nopean menestyksen paineessa aikaa kehittyä.

Arvio

VILLE LEINONEN & VALUMO
Valloittaja
Poko

Nykypäivänä musiikkiteollisuutta kritisoidaan kärkevästi siitä, että se haluaa tuottonsa pikavauhtia eikä artistin luomiskyvylle anneta nopean menestyksen paineessa aikaa kehittyä. Onneksi poikkeuksiakin löytyy, sillä Ville Leinonen on saanut rakentaa pitkäjänteistä uraa ilman, että levyjen olisi tarvinnut kuulostaa samalta. Oma kannattajakunta on löytynyt ja pysynyt ilman kultalevymyyntejäkin.

Ville kertoi Soundissa jo Uuden aamun lauluja -albumin (2003) jälkeen, että kolmas levy oli hänelle tietyn aikakauden loppu. Ja näinhän se olikin, sillä jatkoa saatiin viime vuoden alussa pystyyn kehutulla Suudelmitar-soololla, akustisella ja tyylillisiä riskejä surutta ottaneella albumilla. Valloittaja on monella tapaa paluuta vanhaan. Taustalla soittaa jälleen Valumo-yhtye ja levyn teematkin näyttävät jo kappaleiden nimiä vilkaisemalla tutuilta. On aamuyötä, piilopaikkoja ja aarrekarttoja. Jos Valloittajaa haluaa jostain soimata, niin varman päälle pelaamisesta. Tällaisen Ville Leinosen me jo tunnemme.

Leinoseen vain maineen puolesta tutustuneelle voi tulla yllätyksenä, kuinka rockia miehen musiikki lopulta onkaan. Levyn kärkeen sijoitettu nimikkoraita jytisee kuin T. Rex konsanaan. Vuoren lakonisesta aggressiivisuudesta tulee mieleen Kauko Röyhkän asenteellisuus ja biisi on itsessäänkin kuin kadonnut 80-luvun suomirockin klassikko.

Iskelmäprinssin maineestaan Valumo-pomo tuskin koskaan pääsee eroon, mutta toisaalta Aamuyöllä-kappaleen twist-komppi vierittää vastuuta säveltäjälle itselleenkin. Intiimimmillään ollaan hienossa Teiden aaveet -laulussa, jossa voi kuulla, kuinka sormet liukuvat kitaran kielillä. Taivaan valoon halajava kertojakin kuulostaa kovin henkilökohtaiselta.

Salaisia valokuvia on puhdasverinen balladi, jota täydentää taustalla Risto Ylihärsilän upeasti koskettimilla luoma äänisumu. Ympyrän sulkee päätösraita Blue Lagoon II, joka käy päälle kuin Valloittaja alussa. Leinosen sininen laguuni on Brooke Shieldsin kotimaisemia rauhattomampi.

Valloittajan maailmassa ei jäädä paikoilleen, vaan kulkurin veri vetää vaeltamaan. Näissä maisemissa Ville Leinonen on kuitenkin jo matkannut. Valloittaja on Suudelmittaren maailmanmatkailun jälkeen kotiinpaluu. Ensi kerralla Ville on varmasti taas reissun päällä. 

Lisää luettavaa