VILLE LEINONEN & VALUMO: Kimaltavia unelmia

VILLE LEINONEN & VALUMO
Kimaltavia unelmia
Poko

Viime vuonna Ville Leinonen yhtyeineen palautti romantiikan usein niin tyhjänpäiväiseen ja jopa raadolliseen popmaailmaan Siis ihan sen perinteisen lajin, jossa keijukaiset tanssivat, poika pitää tyttöä kädestä ja pää lasketaan tuututyynylle. Kimaltavia unelmia on yltiöpäisen uskollinen tuolle linjalle ja kuulija saa olla sydämensä paaduttanut kyynikko, ellei Leinosen omistuneisuus asialleen tee häneen vaikutusta.

Musiikillisessa mielessä ollaan välillä kovin uskaliaita, kuitenkin tyylitajun säilyttäen. Avauskappale Lumotulla niityllä alkaa yllättäen syntikkariffillä ja päättyy massiiviseen Ville-kuoroon, jonka päälle Leinonen vielä puhkeaa lausumaan ylväitä sanoja. Esitys hipoo ylitulkinnan rajoja, mutta vaikka biisi voi aluksi olla vaikea sulattaa, se puolustaa kuitenkin paikkaansa hienon levyn poikkeuksellisena avauksena.

Pikkusisko palaa jo maanläheisemmille urille ja sisältää maukasta soolokitaraa. Kultahippuhapsi on täysosuma. Valumon hillitysti säestämä biisi kulkee vastaavissa tunnelmissa kuin vaikkapa J. Karjalaisen Hän ja olisikin oikeus ja kohtuus, että siitä muodostuisi saman kaliiberin standardi. Biisi voisi soida yhtä hyvin Radio Suomessa kuin kantriohjelmassa. Leinosen taitavuus ilmeneekin usein eri tyylilajien maukkaassa yhdistämisessä.
Lähimmäs varsinaista rock-osastoa päästään salaperäisellä Kristiinojen yö -sävelmällä, jonka ujeltava sähkökitara tuo jännästi mieleen John Leytonin Johnny, Remember Me -ikivihreän. Kun Valumo tarttuu rockiin, se vaalii sitä arvostavan arkaistisesti, mutta samalla aidon eläväisesti, vastaavasti kuin vaikkapa Chris Isaak parhaimmillaan. Hymni valkeuteen laittaa ihmettelemään, miten pelkistetysti pianolla säestetty kappale voi kestää seitsemän minuuttia, eikä se silti tunnu venytetyltä. Tulitikkutytön hopeateelaulu onnistuu samassa tempussa, vaikka biisissä ei ole lainkaan chorusta. Karismaattista vetovoimaa Leinoselta ei ainakaan puutu.

Ainoa pieni kauneusvirhe Kimaltavilla unelmilla on, että siitä jää paikka paikoin hienoinen itsensä nurkkaan maalaamisen maku. Esimerkiksi isoksi paisutukseksi rakennetulla Lemmenlaiva-kappaleella Leinosen äänivarat eivät tunnu riittävän aivan totaalisen täyttymyksen luomiseen, vaikka intoa miehellä tuntuu olevan riittämiin. Toisaalta kyseessä on vasta hänen toinen levynsä lyhyen ajan sisällä, joten eiköhän tuo hienoinen epäsuhta vielä korjaannu.

Näiden unelmien kimalluksessa lähestyvä syksykin tuntuu alkavalta kesältä.