SOUNDI 2/10

 


KUUKAUDEN DEMO:  CLUB DELAY

www.myspace.com/delayclub

Lahtelaismodit ovat uudistaneet ilmaisuaan aste kerrallaan. Edellisellä demolla Club De Lay rokkasi tunnistettavasti madchester-skenen viitoittamissa maisemissa. Uusimman dokumentin avauksena toimiva hienoon, hypnoottiseen bassoriffiin nojaava Tension head rokkaa tähän nähden yllättävänkin bluesisti ja kolkosti, kuin Primal Scream tai Black Rebel Motorcycle Club konsanaan. Barb Wire Babyn letkeys ja ylimielisesti hoilotetut vokaalit paljastavat yhtyeen musiikilliset juuret, The Stone Roses kummittelee vahvasti taustalla. Yhtye nojaa Britannian ja Manchesterin musiikkiperinteeseen yhtä lailla uskottavankuuloisesti kuin brittiläiset kollegansa. Demon outrona toimiva G.O.A. Reprise (Wild Angels Mix) samplaa hieman huvittavasti klassista Peter Fondan The Wild Angels -elokuvassa tunnetuksi tekemää puheenpartta: "We want to be free! We want to be free to do what we want to do! And we want to get loaded". Tämä tunnetaan popmusiikissa tietysti paremmin Primal Screamin Screamadelica -levyn (1991) Loaded-kappaleesta, joka toimi eräänkin sukupolven tunnuslauluna. Tällä tempauksella kiinnostava yhtye ajaa itsensä kenties turhankin pieneen karsinaan ja viitekehykseen, mutta turha kai siitä on valittaa, kun näin paljon kehitystä on tapahtunut. Vaikka demolla on melko suttuinen ja rupinen yleissoundi, se on helppo antaa anteeksi. Club De Lay on mennyt eteenpäin nimenomaan joukkueena, ja tässä olennaista ovat toimivat sovitukset sekä myös tietyt asiaan kuuluvat efektit. Kun yhtye kehittyy vielä laulunkirjoittamisessa, on houkuttelevaa ajatella, mitä se tulee saamaan aikaan kunnon studiossa hyvän tuottajan hoivissa. Club De Lay ei ole vielä aivan valmis, mutta erittäin potentiaalinen. Briteissä se olisi jo signattu.


M U U T  K A T S A S T E T U T

CAMPER MAN

 www.myspace.com/campermanband

 

Camper Manin autotallirockista kuulee alle puolessa minuutissa taiteellisen vision kirkkauden. Kuukauden komeimman yksittäisen biisin, Tractorbean Accidentin, hurmaavat, teatraaliset vokaalit ja suorastaan nerokkaat melodiakoukut ovat hittipotentiaalisinta kotimaista indie-rockia miesmuistiin! Ride Is A Good Thing on astetta huuruisempi jumitus, mutta ei jää kiinnostavuudessaan paljoa jälkeen. Rebel Song ei yllä enää edellisten tasolle, mutta ylijäämämateriaaliksi sitä ei tässä kontekstissa voi kuitenkaan leimata. Kierosti ja neuroottisesti – kuten vanhan liiton indie-rock-yhtyeen konsanaan kuuluukin – taivaltava Camper Man on paljon velkaa Pixiesille, Bowielle ja toisaalta Eelsille. Sarjakuvamaisesta, minimalistisesta konerockista tulee mieleen myös kotimainen Lodger. Näistä vertailuista huolimatta Camper Manin tavassa katsoa maailmaa on paljon omaperäistä ja innovatiivista. Koska kyseessä on (mitä ilmeisemmin) duo, sopii demon tyylitelty, lofi-henkinen äänimaailma kuvaan mainiosti, ja se on helpommin toteutettavissa keikoillakin. Sotkuisesta pinnastaan huolimatta se paljastuu eheäksi ja tarkasti suunnitelluksi, täynnä riemastuttavia detaljeja.

 

ANU

 

www.myspace.com/anulaaksonen

 

Tuttavallisesti itseään vain Anuksi kutsuvan artistin tyylilajia voisi kutsua iskelmälliseksi aikuispopiksi. Ei hätää, onneksi Anulla on tyylikäs yhtye, joka osaa väistellä vaarallisimpia lajityypin karikoita. Saatekirjeen mukaan 32-vuotias psykologi ja kolmen lapsen äiti on kirjoittanut kappaleita vain vuoden ajan. Tätä on vaikea uskoa. Vain hieman pateettisesti etenevä Milloin minusta tuli arki on varsin vakavasti otettavaa parisuhdemusiikkia. Anu on siis joko luonnonlahjakkuus, tai sitten hänellä on hyviä yhteistyökumppaneita. Pieni googletus paljastaa, että esimerkiksi kosketintaiteilija Teemu Halmkrona tunnetaan etevänä kansanmuusikkona ja säveltäjänä. Näyttämöllä -kappaleen upeasti rullaava folk-pop huilusooloinen on huikea näyte yhtyeen soitto- ja sovitustaidosta. On sanottava, että tuote on huonosti brändätty. Anut laulavat yleensä karaokessa tai paikallisradioissa. Anu Laaksosen musiikki on huomattavasti laadukkaampaa kuin mihin taiteilijanimi ja demon stailatut kannet viittaavat.

 

DEATH ROCKSTAR SOCIETY

 

www.rockstar.fi

 

Kuopiolaisyhtyeen saatekirjettä on pakko lainata: […seitsemän henkinen ryhmä on ajautunut edellistä syvemmälle tilaan, jossa orkesterin kollektiivinen mieltymys on ainut suuntaa antava taivaankappale taiteelliseen näkemyksiin liittyvissä kysymyksissä…Tarkoitus ei ole hakea puhdasta hyväksyntää vaan kasvaa luomisprosessin myötä kädellisenä olentona.].  Liekö kaupungin tuoreempien, progressiivisten musiikkituulahdusten vaikutusta, mutta yhtye on ottanut ison askeleen taiderockin ja suoranaisen hämyilyn suuntaan. Kuudesta nimettömästä kappaleesta koostuvan Occidental Ardour -ep:n selkärankana toimivat järjestyksessään toinen, kolmas ja kuudes kappale. Pastoraalisin torvisovituksin marinoidut psykedeliateokset kuulostavat hämmästyttävältä Pink Floydin ja progressiivisen hc-punkin ristisiitokselta. Tämän erikoisen mutta ihmeen lailla toimivan synteesin edessä on sanaton. Loput demon raidosta ovat avantgardistisia ja jokseenkin raivostuttavia välisoittoja, joiden tehtävä on kai ainoastaan hämmentää kuulijaa. Niiden myötä yhtyeestä muodostuu käsitys, että ikään kuin se ei luottaisi musiikkinsa omaan muotokieleen. 

 

THE MONKEY MESS

 

www.myspace.com/dothemess

 

Vaasalainen The Monkey Mess lähestyy demoefektiä samanaikaisesti kahdella äänitteellä, jotka ovat mitä ilmeisemmin studio-live-taltiointeja. Vanhan liiton r’n’b:ta ja rockabillya veivaava combo soittaa varhaisten esikuviensa tavoin sekä omaa että lainamateriaalia kokolailla tasapuolisesti. Vaikka todella mainioita cover-tulkintoja kiekot sisältävätkin, keskitytään tässä ihan tasapuolisuuden nimissä yhtyeen omaan tuotantoon. Suomen aurinkoisimman kaupungin vanhat veijarit svengaavat sellaisella taidolla ja tyylitajulla, ettei sen edessä voi muuta kuin nöyrtyä. Etenkin kuin originaaleissa löytyy Sam The Monkey Manin kaltaisia helmiä, joissa jämpti fiftari-boogie naittuu vaivatta kukertavaan psykedeliaan. Solisti Pekalla on vanhan liiton rockkukoksi  korkea rekisteri ja ohuehko ääni, mutta taidokkaan tulkinnan myötä herra osoittautuu yhtyeen varsinaiseksi jokeriksi. Yhtä kova pelimies on kitaristi Arvi, jonka soitosta ei twangia puutu. Ainoan kauneusvirheen vuosikertasointiin tuo digitaalinen piano.     

 

FAUXMOOR

 

www.myspace.com/fauxmoor

 

Elokuvamusiikki on genrenä vähintäänkin kysymyksiä herättävä. Usein sellaiseksi luetaan mikä tahansa instrumentaalimusiikki, jossa tunnelman alleviivaavuus ja sentimentaalisuus kohtaavat. Lähes yhtä epämääräinen post-rock ei sekään kerro useinkaan musiikista paljoa, mutta se tuo konnotaatioina mukaan poikkitaiteellisuuden ja eteerisyyden. Nämä olettamukset kuvaavat hyvin  demon pateettisesti aloittavaa Grown Enoughia, joka ei missään vaiheessa tahdo päästä käyntiin. Doom-metallista estetiikkaansa painostavuutta ammentava porukka osaa onneksi myös paljon muuta. Overtoun Bridgen happorockleijailu ja kierot harmoniat saavat aikaan todella tuoreen ja mielenkiintoisen fuusion. Tällaista yhtyeen kannattasi viljellä jatkossakin. Lauluosuuksia pitkissä kappaleissa voisi olla enemmän, sillä ne toimivat myös mainiosti kokonaisuuden osana. Lahtelaiskvartetin esikoisjulkaisulla soundiratkaisuja on myös mietitty tarkkaan, varsinkaan särökitarat eivät noudata tyypillisimpiä raskaanrockin taajuuksia vaan surisevat modernisti jättäen tilaa hienoille detaljeille äänikuvassa.

 

VAUVA

 

www.myspace.com/vauva

 

Jotta Helsingin Vallilassa lymyilevän Vauvan omintakeisesta ulosannista voisi saada sanallisen kuvailun kautta minkäänlaista tolkkua, on käytettävä referenssejä. Yhtyettä on mediassa verrattu muun muassa Sielun Veljiin ja Kuolleisiin Intiaaneihin, ja varsin samanlaisesta alkuvoimaisen energian ja avantgarden liittymästä Vauvakin ammentaa. Listaan tulee lisätä Sydän Sydän omintakeisen pomppumetallin alataajuuksia, folkin heleyttä sekä friikkailevia miksausjippoja yhdistelevän yhtyesoinnin perusteella sekä YUP, mitä tulee sovitusten äkkivääryyteen ja tekstien naivistiseen absurdiuteen. Nämä piirteet Vauva ulostaa kuitenkin niin eheästi, että tuloksena on varsin omannäköinen jööti. Poikkitaiteellisuus pukee yhtyettä, ja taitavat musikantit kutovat tiheätä rihmastoa todellisella pieteetillä. Lienee tyylitekninen kysymys, mutta vielä mielelläni kuulisin  yhtyeeltä jatkossa astetta pitkäjänteisempiä ja harkitumpia kehittelyitä, pieni inhimillisyys ei olisi Vauvalle pahitteeksi.     

 

STREAK AND THE RAVEN

 

www.myspace.com/streakandtheraven

 

Seinäjokelainen Streak And The Raven luottaa kappaleissaan elokuvalliseen kerrontaan: tumman alivalotettuihin kuviin ja draamalliseen  tunteikkuuteen. Demon avaavassa Ilya’s Songissa tarinan soundtrack tuo mieleen Arcade Firen ja Interpolin jylhät maisemoinnit. Säntilliset tihentymät ja kuulaampi poppaus muodostavat vuorotellessaan todella dynaamisen yhtälön, ja kappaleen melodia kestää hyvin toistoa. Kakkossiivu The Watcher on astetta verkkaisempi ja tavanomaisempi sielunmessu. Sävellyksenä siitä puuttuu se koukku, joka perusteli kappaleen koko mitan. Soinnillisesti hienostunut yhtye antaa joka tapauksessa hienon ensivaikutelman itsestään. Tulevaisuudessa siintävä debyyttipitkäsoitto otetaan lähemmän tarkastelun kohteeksi.  

 

THE ROUNDS

 

www.myspace.com/theroundsmusic



Turkulainen The Rounds perustettiin alternative metal -yhtye Furiantin raunioille. Energinen ja  arvaamaton yhtye paketoi kolmen minuutin paketteihin melkoisesti informaatiota Mike Pattonin isännöimien yhtyeiden hengessä. Pinkki-mustiin digipak -kansiin pakatun demo-ep:n sointi on garagella tavalla karu, mutta tiukkaan triosoitantaan soundit sopivat vallan hyvin, vaikka lisäpotkua hieman kaivattaisiin. Kiekon avaava The Farewell Blues ei vielä vakuuta, sillä yhtye ei löydä  sopivaa tasapainoa adhd -riffittelyynsä edes kertosäkeessä. Ihan kunnollisen melodian omaava Forever Apart on jo huomattavasti kiinnostavampi. Astetta mystisempi Lizard Skin toimii sekin hienosti tuoden selkeitä muistumia QOTSAsta. The Crying Gamen ska-beat kuulostaa jo itsetarkoitukselliselta kikkailulta, sillä riffit ovat b-luokkaisia kyhäelmiä. The Roundsin kunnianhimoisesti sovitetut kappaleet toimisivat vähemmälläkin tempoilulla, sillä aineksia ja osaamista selkeästi on.

 

KILLED BY STARS

 

www.myspace.com/killedbystars

  

Porvoolainen Killed By Stars tarjoaa demoefektille taitavasti koristelluissa pahvikansissa ensimmäisen kokopitkänsä. Tämä on varsin asiallinen dokumentti ammattimaisella työmoraalilla toimivan yhtyeen edesottamuksista. Energisesti roiskiva pumppu asettuu tyylillisesti amerikkalaisen post-grungen ja modernimpien punkin johdannaisten välimaastoon. Levyn avausraita Cancer kytee ja jumittaa pahaenteisesti, muttei nouse kunnon lentoon edes Foo Fightersin mieleen tuovassa kertosäkeessään. Rotten Applessa yhtye julistaa rockiaan ajanmukaisemmissa emo- ja screamo-tunnelmissa, tätä seuraava Fortune on puolestaan jo vanhan liiton punkrockia. Yhtyeen soiton moottori on taitava rumpali Antti Vuorinen, kielisoitinten taitajat hoitavat myös tonttinsa hyvin. Määrätietoisesti itseään aina ”konseptiajattelun muodossa” markkinoinut yhtye on tämän päivän (suomalaisille) musiikkimarkkinoille todennäköisesti kuitenkin liian liukas kala, ja se tarvitsisi menestyäkseen tuottajan ja todellisen hittinikkarin. Sellaista ei yhtyeestä Whisper Into Scream -levyn perusteella löydy.   

 

ANYDOLL

 

www.anydoll.net

 

Harvoinpa bändi itse sanoo musiikkiaan kaupalliseksi. Näin kuitenkin tekee jyväskyläläinen Anydoll. Elektrorokkia soittava yhtye on tämän vuotisen Big Boom -bändikisan (kuka tietää?) voittaja. Ihan kansainväliseltä kuulostavan bändin jäsenillä on myös koreat taiteilijanimet.  Private Show-ep:n avaa Your World, jossa yhdistyvät useat tämän päivän radiorockin tunnistettavimmat piirteet: punk-asenne, r’n’b-rytmit, disco-komppi ja emo-henkinen falsetti laulu.

Sävellyksenä se on täysin turha tekele, ja oikeastaan voisi sanoa, että se on pikemminkin sovitus, joka on tuotettu musiikiksi. Scarlett rullaa jo vapautuneemmin ja kappaleen kertosäkeessä on ihan kunnollinen, brittipop -tyylinen melodia. Ep:n nimikappaleella viihdettä aiheuttavat solisti Madd Morleyn hardrock-maneerit ja synteettisten elektrobassojen pörinän muodostava ristiriita. Osuvasti nimetyssä, potentiaalisessa Anydollissa häiritsee kaikista ratkaisuista huokuva pyrkyryys ja tosikkomaisuus.    

 

LOCOMOTORA

 

www.myspace.com/locomotoraband

 

Maailmalta tiedetään tapauksia, joissa postrockia on käytetty verukkeena julkiseen mökötykseen ja apatian ilmaisemiseen. Toisaalta tiedetään, että parhaimmillaan termi merkitsee modernia ja  yleispätevää fuusiomusiikkia, jossa rikkaus jää vähemmälle. Tyylilajin introvertimpaan laitaan itsensä pelaavan Locomotorin pitkät, riffien toistoon ja improvisaatioihin luottavat kappaleet syntyvät jamipohjalta, mutta niissä on sopivasti rakenteellisuutta etteivät ne jää paikoilleen jumittamaan. Kun mennään näin minimalistiselle alueelle, tarvitsee jokaisen liikkeen olla tarkoin harkittu, ettei illuusio rikkoontuisi. Live-äänitykseltä kuulostavan demon eeppisiin laajakangasmittoihin kasvavat kappaleet tarvitsisivat hyvät soundit, jotta niiden idea paljastuisi kirkkaudessaan. Jatkossa niiltä voi edellyttää myös vahvempia teemoja.       

 

HITTEGODS

 

www.hittegods.net

 

Stadin boogiejyrä Hittegods kohtasi taiteensa ymmärtäjän, kun tuottaja Olli Kykkänen kiinnostui bändistä edellisen Flower Power -demon perusteella. Yhteistyöltä suomalaisen prätkärockin tekijämiehen kanssa odotettiin paljon, ja on kiva todeta, että eteenpäin on menty. Yhtyeen tyyliä määrittää edelleen CCR- ja AC/DC -tyylinen riffittely. Liekkö tuottajan ansiota, mutta laulaja-kitaristi Mikko Lähdeojan edesottamukset ovat entistäkin hallitumpia ja riffit koukukkaampia. Uudella demolla yhtye astuu uudelle aluevaltaukselle Live And Learn -mahtiballadilla, tunnelma on herkkä, vain sytkärimeri puuttuu. Välillä hölmön suureellinen Hittegods hallitsee minimalistisen triosoitannan niksit hienosti, ja trion peruspaahdossa on harvinaislaatuisen vilpitön ja raikas ote.  Pienellä lisäsparrauksella ja tyylikonsultoinnilla Hittegodsista voi kehittyä oikea levyttävä yhtye.     

 

THUNDERBAUM

 

www.myspace.com/thunderbaum

 

”Kuudesti laukeava vaasalaisyhtye heittää rokkibukkaket kuulijoidensa naamoille!” Ruotsinlaivakukkoilua harrastava Thunderbaum on niin härski kuin saatekirjeen avauslause sanoo. Skandinaavisen actionrockin manttelinperijät tekevät musiikissa kaikkensa, jotta mieskunto ei pettäisi. Kitaristit sylkevät kimpassa ilmoille visvaista boogie-riffiä ja solisti Jay Thunder ärjyy ja ähkii kuin paatuneinkin rockkukko. Riehakkaasti rokkaavassa The Rockpot -avauskappaleessa on jopa suvanto, jossa kuullaan klassiset Twist And Shout -stemmat. Taitavia pelimiehiä siis. Kakkossiivu Norman Bates on alun ”psyko”-urkuista huolimatta varsin tavanomainen ja tylsä hardrock -runttaus. Klassisten arvojen nimeen uskovan yhtyeen täytyisi tehdä touhuaan aivan järjettömän hyvin, jotta se herättäisi mikrotasoa laajempaa kiinnostusta.

 

NHL 95

 

www.myspace.com/nhlysiviis

 

Vanhan liiton pop-punkia veivaavia yhtyeitä ei Suomessa ole tavannut juurikaan legendaarisen räkärodeon hautaamisen jälkeen. Mainiosti nimetty helsinkiläiskvartetti on siis valinnut tyylilajikseen kapean kaistaleen indierockin/popin historiassa, ja sen merkittävyys on toistaiseksi lähes siinä, kuinka hyvin se pystyy esikuviaan, Screeching Weaselia, Samiamia ja Jawbreakeria jäljittelemään. Kotikutoinen Love Hurts -demo on lofi-soundeja suosivassa genressään ihan uskottavan kuuloinen äänite. Olennaista on nähkäätte toimia niin, että narulle (mielellään c-kasettinauhurille) tallentuessaan soundit särkevät ja puuroutuvat juuri sopivasti. Those Fists ja hauskaa puhesamplea hyödyntävä 3515 Penalty Minutes ovat geneerisyydestään huolimatta toimivia, hauskoja pop-punkrepäisyjä.

 

CIRCUS AT TOWN

 

www.myspace.com/circusatdawn

 

Helsinkiläisen Circus At Dawnin jäsenillä on pitkä, kymmenen vuoden kokemus bänditouhuista. Demon mukana tulleen saatekirjeen kiinnostavin fakta on kuitenkin se, että osa yhtyeen jäsenistä  on kolunnut ”jäähallitkin”. Tämän mittakaavan areenat siintävät oletettavasti myös nykyisen  yhtyeen kiikarissa. Mahtipontista ja mollivoittoista (lue: tunteellista) modernia rockia veistelevä porukka vakuuttaa valmiudellaan. Soitto on tiukkaa ja tuotanto kuulostaa täysin radiosoittokelpoiselta. Tämä ei ole ihme, sillä tuottamisesta ja nauhoittamisesta on vastannut tunnettu tekijämies Jonas Olsson. Kovin omintakeista kuvaa yhtye ei itsestään anna, tosin laulaja-kitaristi Juden laulussa on kiinnostava väri, tulkinnassa hänellä on kaikki staran eleet. Kaksiraitaisen avaavan Bitter To Sourin koukut on napattu The Rasmukselta ja HIMiltä. Tunnelmaltaan polveilevampi Side To Side jättää selvästi persoonallisemman vaikutelman. Oli estetiikasta mitä mieltä hyvänsä, voi yhtyettä veikata yhdeksi tulevaisuuden suomalaisista ”vientitoivoista”.

 

SAMI ANTTILA  SUPERMARKET

 

Sami Anttilalla on paketti niin sanotusti kasassa. On soittotaito ja miellyttävä lauluääni, studio-osaamista, osaava taustayhtye, kolme hivenen yli 3 minuuttia kestävää kappaletta ja kaiken kruununa hienot design -pahvikannet. Sami Anttila Supermarket haluaa vimmaisesti breikata, sen kuulee kolmiraitaisella kaikesta. Levyn menevät ja taitavasti sovitetut kappaleet kiteyttävät 2000-luvun suomirockin maneerit hämmästyttävän tarkkanäköisesti. Rennosti rullaava avausraita Ihanampaa kuin mikään muu antaa varsin lupaavan vaikutelman. Kornisti nimetty Sielujen Supermarket takoo suoraviivaisemmin mollissa, kunnes lopun puheosa tuo häiritsevästi mieleen Samuli Putron. Muovikukka on astetta groovympi ja dramaattisempi ja sisältää kiekon hienoimmat melodiset käänteet. Anttilan kappaleita ei totisesti voi sanoa omalaatuisiksi, erityisesti niissä ärsyttää ns. Happoradio -efekti: joka juuttaan kertosäkeessä tehdään heruttava, vähintään sekstin mittainen loikka falsettiin, ikään kuin kappale ei muuten voisi toimia. Taitavalla Anttilalla on yhtyeineen kaksi vaihtoehtoa: päästä isoon talliin sparrattavaksi salonkiyhtyeeksi tai vaipua unohdukseen ajankuvana.  

 

TE ROOM

 

Te Room lähestyy demoefektiä ilman saatekirjettä eikä nopea googletus paljasta yhtyeestä yhtään enempää informaatiota. Juurevasta ja funkysta vanhan kerrostuman rockista on joka tapauksessa kysymys, ja varsin taidokkaasta sellaisesta. Vaikuttimiksi voi veikata esimerkiksi Jimi Hendrixiä, Lenny Kravitzia ja Pearl Jamia. Trion soitto on irtonaista ja rentoa, mutta Soft Love, Hard Words -nimeä tottelevan äänitteen materiaalia leimaan turhankin paljon läpisoittelun ja jammailun maku. Laulaja-kitaristi Tommi Tuominen on ilmi selvästi ohjastamansa veneen kapteeni eikä hänen edesottamuksissaan ole huomauttamisen varaa. Hienosti toimiva yhtye on varmasti elementissään elävänä todistettuna, mutta jotta sen musiikkia haluaisi kuunnella jatkossa myös levyltä, tarvitsee kokoonpano entistä parempia kappaleita. 

 

THE WOLVES

 

www.myspace.com/thewolfcave

 

Helsinkiläisen The Wolvesin punkrockissa on kokoajan pirunmoinen draivi päällä. Alkuun muuta ei juuri havaitsekaan. Riffeissä ja melodioissa ei tunnu olevan mitään omaperäisyyttä, eikä soitto tai sovitukset ole mitenkään poikkeuksellisia, vaikka hyvin toimivatkin. Susien perinnetietoinen paahto osoittautuu kuuntelussa lopulta yllättävänkin toimivaksi. Tämä johtuu erityisesti siitä kiehtovasta ristiriidasta, joka syntyy materiaalin ja tulkinnan välille. Melodisten koukkujen ja erityisesti kulkevan basson myötä kappaleisiin syntyy salakavalan popmainen ote. Laulaja-kitaristi Aady puolestaan huutaa lähestulkoon kaikki osuutensa, ja laulusoundia voi verrata lähinnä AC/DC:n Brian Johnsoniin. Rajuuden ja sävykkyyden liiton myötä The Wolvesin onnistuu jättää itsestään persoonallinen kuva geneerisen lajityypin edustajana. Ensi kerralla sitten hittimateriaalia, kiitos.

 

WARHEAD ADMINISTRATION

 

Warhead Administration on laittanut pakettiin kaksi levyä, ensidemon vuodelta 2007 ja toisen vuodelta 2008. Tänä herran vuonna 2010 on siis korkea aika antaa yhtyeelle palautetta, mutta tasapuolisuuden nimissä keskityttäköön tässä uudempaan tuotokseen. Järvenpääläistrio ei keikkaile, eikä edes suunnittele sellaista, ja on vaikea keksiä miksi, sillä Bring Back The Warhead -nimeä kantava kiekko kuulostaa erittäin ammattitaitoiselta ja valmiilta. Metallisesti soivan vallin alle kätkeytyy melodisesti eheitä rock-viisuja. Taitavan laulaja-kitaristi Paul Warheadin piiskaama yhtye osaa soittaa ja soundeihin on saatu potkua sekä kiinnostavia detaljeja. Erittäin matalassa rekisterissä soiva basso tuo muutoinkin jämäkkään rytmiosastoon kiehtovaa vaaran tuntua. Kappaleissa rankempia riffejä seuraa usein melodinen kertosäe, joista voi kuulla esimerkiksi HIMin läsnäolon.  Onneksi Warhead ei lähde imitaatioon vaan luottaa omaan vähäeleisempään karismaansa. Demon päättävä Lonely on melodisesti sävykäs timantti, ja se kuulostaa viimeistään lopun mättökohdassa vain yhtyeeltä itseltään.

 

SUISTO

 

www.myspace.com/suistoband

 

Sonkajärveläinen Suisto lienee saanut innoituksen rahvaan musiikkiin Lännen-Jukan amerikan-suomalaisista kansanlauluista. Yhtyeen kappaleissa Savon murre johtaa mielikuvia ovelasti toisaalle, mutta Jiin vaikutus kuuluu aina solisti-mandolisti Antti Raatikaisen artikulaatiota myöten, erityisesti Sukevan Marssissa. Akustisen duon tyyli on sen sijaan sekoitus mollivoittoisia kansanlauluteemoja ja modernimpia, grungehtavia riffejä. Soitto ja sovitukset toimivat kauttaaltaan varsin hyvin, mutta toisinaan kahden miehen yhtye tavoittelee turhankin progressiivisia sävyjä, vaikka olennaisempaa olisi, että musiikissa olisi vahva poljento. Kiinnostava (neo)folk elää mieleenpainuvista tarinoista ja värikkäistä persoonista. Esikuviinsa nähden Suiston musisointi kuulostaa turhankin kaunopuheiselta ja sisäsiistiltä folklorismilta. Ajatuksen tasolla kiinnostavan duon täytyisi saada lisää omakohtaista eletyn elämän makua tarinoihinsa.  

   

ROMANTIIKAN KAPELLIMESTARI

 

www.rok.fi

 

Raskaasti takovan helsinkiläistrion itse treenisstudiossa työstämä demo on tehty kuulemma luomisrauhan ja oppimisen vuoksi. Kaikesta päätellen tavoite on saavutettu, sillä äänitteellä on varsin mureat ja tylyt soundit. Tyylillisesti RK:sta tulee väistämättä mieleen 2000-luvun Suomi-hevin kärkinimet. Demon avaava Raudanmakuiset viittaa Kotiteollisuuteen muutenkin kuin kalevalaisen nimensä puolesta. Koura Perkeleen riffit eivät ole nekään omalaatuisia, mutta yhtye onnistuu puhuttelemaan pitkälti kokonaisvaltaisella osaamisella. Samaa vanhaa -kappaleen hauskasti rytmitetty laulu esittää astetta omaperäisempiä sovitusratkaisuja. Kiekon paketoiva Mana Mana -laina Elämä on murheenlaakso tekee kuitenkin selväksi sen, kuinka paljon yhtyeellä on tehtävää vielä oman kappalemateriaalinsa kanssa. Aivan ensimmäiseksi orkesteri voisi kuitenkin vaihtaa hölmön nimensä.

 

KOHINA

 

www.kohina.rauha.net

 

Kohinasta kertoo jotain se, että yhtye kokee asiakseen mainita saatekirjeessä soittajien yliopistotaustat. Remmissä on opiskelijaa ja opettajaa, ja tällä kai halutaan alleviivata yhtyeen fiksuutta. Joensuussa päämajaa pitävän yhtyeen tyylin voisi määritellä yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi scifi-rockiksi. Tämä pätee paremmin teksteihin kuin musiikkiin, sillä kovinkaan vaaralliselta tai uhkaavalta yhtye ei kuulosta, vaikka välillä viljellään hyvinkin raskaita kitarasoundeja ja jopa tuplabasareita. Tuotannollisesti valmiin kuuloinen 11 kappaletta sisältävä  levy osoittautuu sisällöltään raskaaksi kuin kunnallistieteen luento, eikä siltä tahdo löytyä todella tarttuvia tai muullakaan tavoin koukuttavia kappaleita. Sanoitusten terävä analyyttisuus ja varsin pienessä rekisterissä liikkuva puhemainen laulu tuovat usein mieleen Zén Cafen, progressiiviset kehittelyt CMX:n. Lyriikoissa on toki tavanomaista painavampia oivalluksia, mutta yhtä lailla kliseistä mahtipontisuutta. Kriittisestä yleisvireestä ei ole pitkä matka eksistentiaalisen angstin oravanpyörään, josta ainoa ulospääsy on ironia. Ponnettomien laulutulkintojen myötä vaikutelma varovaisuudesta ja teennäisyydestä korostuu entisestään.    

 

KILLSPREE MANATEE

 

www.myspace.com/killspreemanatee

 

Kuka muistaa vielä Extremen ja Mr. Bigin? Nämä 1990-luvulla hurmanneet Van Halenin ja Bostonin kiharatukkaiset oppipojat? Erikoista mutta totta, nuori kokkolalaiskvartetti mainitsee ne suurimmiksi vaikuttajikseen. Siinä sivussa se luokittelee itsensä kainostelematta myös ainutlaatuiseksi ”stadionluokan bändiksi”. Noh, onhan kyseessä areenarockiksikin kutsuttu tyylilaji, johon yhtye tarjoaa avainsanoiksi metallia ja funkia, mutta kokonaisuudessa on varsin popmainen ote. Määritelmä tarkoittaakin lähinnä turboahdettuja kitarasoundeja ja sovitusjippoja, joissa synkoopit vilisevät tiuhaan. Konservatoriosta oppia ammentava konkkaronkka kohtelee vaikutteitaan samalla tavalla kuin valkoiset opistomuusikot aikoinaan jazzia: kapinallisuus on korvattu viihteellisyydellä ja rehellinen itseilmaisu teknisellä taituroinnilla eikä musiikilla ole juurikaan kosketuspintaa muuhun todellisuuteen saati nykyaikaan. Demon kappaleissa parhaita hetkiä ovat usein kehittelyjaksot, joista kuulee muusikoiden sovitus- ja rakenteentajun. Menoraita Ghost Riderin kertosäe kuulostaa sen sijaan vakavan sortin ripoffilta.    

 

CORONA SKIES

 

Kuukauden toinen Van Halenista vaikuttunut tapaus tulee Turusta. Tuoreen kokoonpanon  parikymppisillä nuorukaisilla on varsin ulkokohtainen kosketus aiheeseen. Tämä kuuluu etenkin demon toisella kappaleella (laulujen nimiä ei ole painettu kansiin!), joka on käsittämättömän härski sillisalaatti urpoiluhevin ja kokaiini-rockin haisevimpiä kliseitä. Powermetallin ja ruotsinlaivapopin pyhää liittoa erehtyy luulemaan huumoriksi. Sovinnaisemmalle ykkössiivulle voisi puolestaan veikata menestystä euroviisujen aluekarsinnoissa. Porukka on kuitenkin tosissaan ja soiton alkeet sillä on kohtuullisessa kuosissa. Oskarin laulutulkinnat ovat myös ihan kelpoa kamaa, mutta vielä rahtusen verran hän tarvitsisi lisää uskallusta ja uhoa.   

 

INCREDIBLE MAMA

 

Turengin nuoret ovat altistuneet varsin monille ennakkoluulottomille vaikuttimille. Porukka on kartoittanut rytmimusiikin reittejä jo vuodesta 2003 ja paljon on matkalla myös opittu. Yksikön jokainen jäsen hallitsee soittimensa riittävän hyvin ja soitossa on parhaimmillaan mukava svengi.  Demon aloittava Nonsense (and false beliefs) vie tunnelman jonnekin progressiivisen brittifolkrockin suuntaan. Tätäkin vielä astetta kimurantimpaan Sweet Delusioniin tuo lisää kiinnostavuutta Tuure Tammen friikkaileva trumpetti. Mr. Umbrella Manin holtiton soulärjyntä sen sijaan tekee kappaleesta huonon parodian. Jos yhtye tavoittelee tosissaan musiikillista uraa, täytyy lauluosuuksia tarkastella jatkossa hyvinkin kriittisesti. Tekemistä riittää myös täyteläisen ja tunnistettavan yhtyesoinnin kehittämisessä.

 

FLUFFY

 

www.myspace.com/thefluffyband

 

Fluffy on mainio esimerkki siitä, kuinka läppäristudioiden yleistyminen kuuluu vuosi vuodelta enemmän Soundiin tulleissa demoissa. Samplet ja utuiset efektit käynnistävät kytevästi demon avaavan Starin, tunnelma jäljittelee Air -yhtyeen tunnetuksi tekemää äänimaisemaa , useasti kerrattava kitarateema on tuttu muun muassa Oasiksen Champagne Supernova -kappaleesta. Mollikutossointuun pohjautuvaa kitarateemaa käyttävä Dead Town Letter vie tunnelman lähemmäksi Pink Floydin kepeimpiä hetkiä. Synkemmille vesille sukeltava Muse ei enää vakuuta. Yhtyeen musiikista kuulee sen, että kaikki palaset eivät ole vielä aivan loksahtaneet paikoilleen. Airy Nightmare -demon popmaiset sävellykset eivät sovitu aivan mutkattomasti vahvasti pinnassa olevien sekvenssien rytmiin. Vaikuttaa siltä, että niissä on tavoiteltu turhankin kunnianhimoisia ja ”omaperäisiä” ratkaisuja, vaikka yksinkertaisemmat ratkaisut puoltaisivat ainakin tässä vaiheessa paikkaansa – homma kun hakee vielä muotoaan. Ohjelmoinneissa, sovituksissa, ja miksauksessa on kaikissa vielä paljon parantamisen varaa.

 

STONE RELIC

 

www.myspace.com/stonerelic

 

Nurmijärveläinen Stone Relic ei piittaa hienostelusta, vaan luottaa ratkaisuissaan tuttuun ja turvalliseen. Tästä asenteesta on seurauksena kiusallinen keskinkertaisuus, joka leimaa yhtyettä lähes joka osa-alueella. Soitto menettelee, mutta kaipaisi hivenen lisää kulkevuutta ja tiukkuutta. Kappaleet koostuvat kirveellä veistetyistä perusriffeistä ja sointu- ja melodiakuluista, jotka aloittelijakin osaisi laatia. Onneksi yhtyeen ohjelmisto on sen verran monipuolinen, että tunnelman vaihtelua kuitenkin syntyy. Avausraita Wish on melankolinen ja grungehtava rocksiivu, joka toimii koko mittansa ajan, eikä vähiten Joni Bergmanin varman laulutulkinnan vuoksi. Kakkoskipale The Feeling sekä Carry On ovat jo puisevampaa hardrock-vääntöä. Muita heleämmin soiva Seven Days paljastaa porukan herkemmän puolen ja tuo kokonaisuuteen mukavaa vaihtelua.  

 

LEO ALCENIUS

 

www.myspace.com/leoalcenius

 

Ennen singer-songwriteriksi ryhtymistään espoolainen Leo Alcenius ehti vaikuttaa eri yhtyeissä kymmenen vuoden ajan niin laulajana, soittajana kuin lauluntekijänä. Nyt 29-vuotias kaveri on mitä ilmeisemmin tilanteessa, jossa hän haluaa testata todelliset kykynsä musiikkialalla. Yhteistyökumppaneita tosissaan etsivä artisti on valinnut promolleen kolme uusinta omaa kappaletta, taustayhtyeenä soittaa entisiä bändikavereita. Kokemus kuuluu hallittuna ja varmana soittona, mutta myös kaavoihin kangistumisena. Avausraita Come What May on melko mitäänsanomatonta aikuisrockia Bon Jovin hengessä. Pianovetoinen Somehow voisi puolestaan olla Elton Johnin tai Ronan Keatingin kynästä. Viimeinen kappale Back On Your Feet on rennompi akustinen folk-renkutus, mutta sen kohdalla tunnelma keventyy välittömästi. Alceniuksen sävellykset tarvitsisivat kipeästi tuekseen ”koukkuja”, jotta ne voisivat herättää laajempaa kiinnostusta. Tulkinta jää laadukkuudestaan huolimatta ulkokohtaiseksi. Persoonallisuutta, rohkeutta ja värikkyyttä kehiin!         

 

PARASITE COCKTAIL

 

www.myspace.com/parasitecocktail

 

Oulun perinteille kieron synkistelyrockin tyyssijana tuntuu löytyvän jostain erikoisesta syystä jatkajia uusista sukupolvista. Pintarakenne muuttuu, mutta mentaliteetti pysyy samankaltaisena. Parasite Cocktail on viehtynyt progressiivisen kryptisiin ratkaisuihin, mutta kappaleiden estetiikkaa määrittelevät yhtä lailla tummasävyisen new waven maneerit. Yhdeksi innoittajaksi saatteessa nostettu Interpol kuuluu kitaransoitossa ja erityisesti Jani Kurikan laulussa. Paikoin tämä historiallisesti ”keinotekoinen” tyylien sekasikiö kuulostaa kiinnostavalta, mutta monissa ratkaisutilanteissa tehoja ei löydy. Kappaleiden suoraviivaisempia säkeistöjä seuraavat poikkeuksetta loputtomat välikkeet ja taiteiluosiot, joista monet tuntuvat täysin sattumanvaraisilta ja turhilta. Yhtyeen tarvitsisi kiinnittää huomio nyt perusasioihin. Esimerkiksi avausraidan säkeistön groove yskii ja notkahtelee, soittajilla ikään kuin tuntuu olevan kiire räimintään. Laulun epävireisyys on myös häiritsevää luokkaa. 

 

MOUKARI

 

www.moukariyhtye.com

 

Pohjois-pohjanmaalta Rantsilasta käsin mättävä Moukari on valinnut itselleen sopivan nimen. Tämä sakki ei sorru turhaan hienotunteisuuteen vaan murjoo kappaleensa läpi 12 vuoden kokemuksella tylysti ja kovaa. Demon aloittava Vastavirtaan kappale tuo muistumia Trio Niskalaukauksesta ja siinä on varsin toimiva kertosäe. Piruna Merrassa ei toimi läheskään yhtä luontevasti ja paljastaa yhtyeen heikoimman lenkin Kalle Similän vokalisoinnin muodossa. Mies osaa kyllä laulaa nuotilleen, mutta artikulaatiossa on paljon parantamisen varaa, ja hiljaa laulaessaan solisti sortuu turhaan pullisteluun ja yliyrittämiseen. Yhtyeen tiukka soitto ansaitsisi levyllä paremmat soundit ja asiallisemman miksauksen. Kappalerakenteita ja sovitusratkaisuja yhtye voisi myös hieman tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Ei Armoa -kappaleen väliosa on täysin käsittämätöntä dadaistista riffittelyä. Moukarin tapauksessa paljon potentiaalia valuu hukkaan, kun laadunvalvonta ei pelaa.        

 

J.P. MERONEN

  

Vantaalaisen J.P. Merosen uudelleen virinnyt musiikkiharrastus ja sen tuloksena syntynyt Lähdetään -levy kuuluu Merosen elämässä asioihin, jotka hän haluaa tehdä ennen kuin täyttää 50 vuotta. Vaikka ilmassa onkin villityksen makua, ei se ole yhtään huonompi lähtökohta kuin mikään muukaan. Merosen tarkoituksena oli tehdä blues-levy, mutta lopulta hän huomasi tehneensä folk-levyn. Kummatkin tyylit kuuluvat artistin omissa sävellyksissä, jotka ovat konstailemattomia ja vilpittömiä tarinoita omista juurista ja miehenä olemisesta. Varsinaista hittiä debyytillä ei kuitenkaan ole. Laulajana Jii-Pee ei ole myöskään mikään kultakurkku ja hänellä on välillä suuriakin ongelmia vireen kanssa. Tiukemmalla laulu-tuottamisella ja esimerkiksi stemmoilla tulkinnat olisi varmasti saatu parempaan kuosiin. Kitaransoitossa Meronen luottaa pitkälti plektraan ja rämpytyskomppiin, mutta vire ja taimi ovat kunnossa. Akustisen äänitteen soundit toimivat melko mukavasti, mutta harkituimmista sovituksista ja esimerkiksi perkussioista kokonaisuus voisi saada lisää dynamiikkaa ja kiinnostavuutta. Kyllä näillä lauluilla kannattaa pubi-keikoille lähteä.    

 

KONE

 

www.kone.suntuubi.com

 

Suomalaisilla on erikoinen suhtautuminen tekniikkaan. Miehelle suurin kohteliaisuus kai on, jos joku sanoo hänestä: ”Äijä on kone!”. Tamperelainen Kone ammentaa inspiraationsa tästä vastakkainasettelusta: kovana olemisen pakosta – ja toisaalta halusta – ja inhimillisen herkkyyden tuntemisen  väistämättömyydestä. Musiikillisesti tämä orientoituneisuus kuuluu suoraviivaisuutena sekä tarpeettomana voimankäyttönä. Positiivisena puolena voidaan kylläkin todeta se, että komppi ei huoju. Muuta riffittelyrockia folkahtavampi Vettä nousee edukseen kappalemateriaalista, joskin sen sovitus kaipaisi kipeästi sävykkyyttä ja rentoutta. Samaa pätee Huuskosen laulutulkintoihin, sillä mies osaa selvästi laulaa. Suomalaisen miehen sielunmaisemaa kartoittavat tekstit ovat valitettavan kömpelöitä kyhäelmiä.