Kun ovi USA:n suuntaan aukeaa, on rockyhtyeellä oltava laukut pakattuna ja elämä sellaisessa mallissa, että Uutta Mannerta päästään työstämään paitsi lyhyellä varoajalla, myös toistuvasti. Biisit I’m Not Jesus ja I Don’t Care tekivät tämän selväksi Apocalypticalle ja yhtyettä johtavalle Eicca Toppiselle.
ibelius-Akatemian opiskelijoiden bileitään varten vuonna 1993 perustama Apocalyptica on ansainnut kannuksensa ja ottanut paikkansa maailman metallieliitissä. Uutta 7th Symphony -kiekkoa ennen takana oli kuusi studioalbumia, joita oli myyty maailmanlaajuisesti yhteensä noin kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. Meriittejä löytyi myös turnee-puolelta. Kolmisen vuotta sitten bändi oli vetänyt yhteensä noin 700 konserttia eli kiertänyt herpaantumatta planeettamme melkein joka kolkassa.
Raskaalle rockille aina otollisen Etelä-Amerikan ja Keski- sekä Itä-Euroopan ohella nelikko alkaa olla kuumaa valuuttaa myös Amerikan Yhdysvalloissa. Tästä on takeena edellisen albumin menestys: Worlds Collidea on myyty sitten huhtikuun 2008 USA:ssa 275 000 kappaletta, ja siltä lohkotut sinkut I’m Not Jesus ja I Don’t Care nousivat radiohiteiksi.
Yhtyeen liideri on 34-vuotias Eino Toppinen. Hän on tyytyväinen uuteen pitkäsoittoon, joka tarjoaa tuttuun tapaan sekä instrumentaalisia että vierailevien laulajien kanssa toteutettuja biisejä. Niin ikään mukana on jälleen Dave Lombardo. Slayerin legendaarinen rumpali soittaa Apocalyptican albumilla jo neljättä kertaa.
Alun perin 7th Symphonyn tekoon lähdettiin kuitenkin tilanteesta, jota voisi kuvailla termillä ajolähtö.
– Olemme olleet kohta 15 vuotta aktiivisesti toiminnassa. Viime levyn jälkeen tehtiin ihan helvetillinen rundi, ja henk.koht. olisin halunnut väliin paljon pidemmän tauon, Toppinen toteaa. – Mutta sitten esiin nousi tämä Amerikka-kuvio. Kun siellä nyt vihdoin alkoi tapahtua, sinne piti puskea äkkiä lisää ja uudestaan.
Apocalyptica teki 7th Symphonya silmällä pitäen korostetun paljon ”vokaali-biisejä”, mutta paletti oli vielä kohtalaisen levällään sessioiden alkaessa kuluvan vuoden tammikuussa.
– Kun Mikko alkoi painaa rumpuja sisään Losissa, meillä ei ollut vielä läheskään kaikkea materiaalia kasassa. Olimme päättäneet, että haluamme tehdä paljon vokaali-biisejä, jotta meillä olisi sitten valinnanvaraa. Ja lopulta niitä tulikin kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. Mutta niitä tehdessä jäi instrumentaalipuoli paitsioon. Studiohommiin mentiin aika ’soitellen sotaan’ -meiningillä, koska rumpuja tosiaan äänitettiin jo kun vasta lähetin Mikolle kahden biisin demot.
Eivätkä nämä raidat suinkaan olleet helpommasta päästä. Päinvastoin, ne olivat albumin eeppisimpiä. Toppinen nimeää viime hetken kappaleiksi levyn aloittavan At the Gates of Manalan ja päättävän Rage of Poseidonin.
– Onneksi karkeat MIDI-demoni saivat Mikon ja tuottajan [Joe Barresi] innostumaan, ja he saivat kuin saivatkin kannut äänitettyä.
Rumpali Mikko Sirén osoittautui varsinaiseksi työn sankariksi.
– Ensin hän hakkasi studiossa jo olemassa oleviin biiseihin rumpuja neljäntoista tunnin työpäiviä, ja yritti sitten yöllä omaksua näitä kahta uutta massiivista ja progressiivista juttua. ”Mihin vitun tahtilajiin tää on menevinään?” Hahahah! Molemmat biisit ovat aika tajunnanvirtaa; ja siinä mielessä ihan uutta Apocalypticaa. Taisi päästä säveltäessä jotkin hulluuden liinat irti!
Lopulta Eicca käänsi kiireen yhtyeen eduksi ja löysi orastavasta paniikista hyviä puolia.
– Kaikkien piti olla studiossa äärimmäisen luovia, suorastaan varsinaisia innovaattoreita. Meillä oli äänitysten alussa ja vähän myöhemminkin vielä paljon biisejä, joista puuttuivat esimerkiksi melodiat ja kaikki päällyset ihan kokonaan. Pohjat tiedettiin, samoin rakenteet. Ja tästä tuli tiettyä freesiyttä. Sacra muun muassa tuli valmiiksi selloäänitysten jo alettua. Voi olla, että joka kohdassa se timantti ei hioutunut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta sellaistahan elämä on. Tällä kertaa ei ainakaan pelailtu varman päälle. Syöksylaskua koko homma.
Jälkikäteen arvellen ja ulkoa kuullen meno studioon ilman täydellistä tiekarttaa vaikuttaa tuottaneen hyvää ja monipuolista tulosta. Albumin peruslaulubiisit jyräävät juuri kuten pitää. Bring Them to Light painaa aikakoneen käynnistyskahvaa ja vie kuulijat speedmetallin kultakaudelle. Sacra taas hiipii Peltoniemen Hintriikin surumarssin laitamilla nostaen mieleen paitsi suomalaiskansalliset tunnelmat, myös Kronos Quartetin.
Mutta mikä oli tunnelma kun tilanne oli päällä? Tehtiinkö levyä ase ohimolla?
– Niin… Tavallaan, joo. Ei nyt ehkä ihan ase ohimolla, mutta olihan lähtökohta aika jännä. Kahden ison sinkkumenestyksen jälkeen oli ihan selvää, että jatkoa tarvitaan. Sillä bändi on lanseerattu Jenkeissä radiohiteillä, joten niitä pitää saada lisää. Vokaali-biisien pitää vastata huutoon. Levy-yhtiöllehän siitä isommat paineet tuli, mutta ei meilläkään liian leppoisaa ollut.
Osuvat solistivalinnat ovat oleellinen osa Apocalyptican taikaa. Yhtyeen jonkinlaiseksi ulkojäseneksi nyt jo laskettava Dave Lombardo pitää uskottavuusmittarit hyvissä lukemissa ja metallikansan koukussa, mutta himoittua USA:n radiosoittoa, jonka merkitykseen Toppinen palaa haastattelun aikana useampaan otteeseen, ei olisi saavutettu ykkösdivarin laulajia palkkaamalla tai instrumentaalisena pysymällä.
Vuosien varrella yhtye on tarjonnut mikrofonin muun muassa Nina Hagenille, Cristina Scabbialle, Ville Valolle, Till Lindemannille, Max Cavaleralle ja Matt Tuckille. Pankin pamauttivat kuitenkin vasta Worlds Collidella kuullut Corey Taylor (Slipknot ja Stone Sour) ja Adam Gontier (Three Days Grace).
Verkkoja on ollut vesissä suurempienkin kalojen suuntaan, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt. Toppinen puhui jo yhtyeen alkuaikoina mediassa siitä, miten hienoa ja tietenkin samalla myös erityisen luontevaa olisi saada James Hetfield laulamaan Apocalyptican keulilla. Sittemmin hän on maininnut muun muassa Tom Waitsin yhtenä unelmasolistinaan. Worlds Colliden aikaan Eicca jutteli Soundissa pyrinnöistä, jotka olivat joko kaatuneet tai ajautuneet limboon.
”Serj Tankian oli helvetin kiinnostunut, mutta kiireet oman levyn kanssa tekivät yhtälöstä mahdottoman. Hänen kanssaan olisimme hakeneet jotain kokeellisempaa. Ehkä laulua ilman varsinaisia sanoja”, Eicca sanaili numerossamme 9/07. Lisäksi mies nimesi pari soittajaa, joiden kanssa olisi mielellään viritellyt yhteistyötä. Ja varmasti virittelisi edelleenkin. ”Toolin kitaristi Adam Jones on kova fani. Festareilla sitä aina törmäillään, ja yritetään kovasti saada jotain sovittua. Ja perästä päin aina emailit lentävät.”
Haave Apocalyptica-Metallica -kollabosta elää sekin edelleen, kuten Toppinen kolme vuotta sitten kertoi.
”Kyllähän tuossa Olympiastadionillakin taas Metallican keikkaa ennen Larsin kanssa uhottiin, että tehdään nyt vihdoin jotain.”
Vaan mikä onkaan tilanne 7th Symphonyn kohdalla? Onko levyllä mukana pään räjäyttäviä solisteja maailman huipulta? Ottaako bändi seitsemännellään askelen, jonka jälkeen jopa Slipknotin, Rammsteinin, HIMin, Sepulturan, Lacuna Coilin sekä Bullet For My Valentinen nimekkäät ja ihaillut laulajat kalpenevat? Ei ota. Levyllä vierailee laulajia bändeistä Bush, Gojira, Shinedown ja Flyleaf.
Mistä on kyse, Eicca? Eikö tämän albumin kohdalla olisi ollut ”nyt tai ei koskaan” -sauma nostaa profiilia kertalaukauksella ja hoitaa mukaan todella iso nimi? Monille oli melkoinen downer, kun pilottisinkun End of Me laulajaksi paljastui Gavin Rossdale.
– Lopputulos tyydyttää meitä. Ja se on pääasia. Olemme pyrkineet tekemään mahdollisimman hyviä biisejä, ja levylle saatiin laulajia, jotka vetävät helvetin hyvin. Jutun täytyy kantaa muutenkin kuin pelkästään isojen nimien voimalla. Yhteistyö Gavin Rossdalen kanssa lähti oikeastaan jo siitä, kun me teimme 1998 remixin Bushille [biisistä Letting the Cables Sleep]. Ja Jenkeissähän Bush on yksi kaikkien aikojen isoimpia alternative-nimiä. Euroopassa bändi ei sen sijaan koskaan kunnolla breikannut.
– Ja olihan meillä taas isompia nimiä tapetilla, muun muassa Bruce Dickinson ja Mike Patton. Mutta nämä ovat aina niin monimutkaisia paletteja. Sillä peruslähtökohta on, että ketään ei osteta laulamaan Apocalyptican levylle. Tärkeintä on aina, että kaikki biisissä mukana olevat todella haluavat tehdä sen. Lopulta on sekundääristä, keitä ne tekijät sitten ovat. Ja Dickinson olisi ehdottomasti halunnut mukaan, mutta hän oli juuri Bahamalla tekemässä Maidenin levyä.
7th Symphonylla näkee vihdoin päivänvalon myös biisi Bring Them to Light, jonka Toppinen laati jo Worlds Colliden teon aikaan yhdessä Gojiran laulajakitaristi Joseph Duplantier’n kanssa.
– Kappale ei ollut ensin tapetilla ollenkaan, mutta jossain vaiheessa kaivoin demon esiin ja soitin sen jätkille. Ensin minulle tuli fiilis, että yhden vokaalibiisin pitää olla jyrkempää lajia. Eicca muistelee. – Ja sitten tajusin, että sellainen kappalehan on jo olemassa. Diggaan sitä, miten old skool thrash-metalli yhdistyy Joen kanssa yhdessä tehdyssä biisissä aika tonaaliseen ja jopa sinfoniseen sointumaailmaan ja melodisuuteen. Aika epätyypillistä sekä meille että Gojiralle.
KIELLETYT KYSYMYKSET
Apocalypticaan liittyy lähtökohtaisesti jokunen seikka, joita Eicca Toppinen, samoin kuin sellistit Paavo Lötjönen ja Perttu Kivilaakso sekä rumpali Mikko Sirén ovat saaneet aikain saatossa useaan otteeseen tiedotusvälineissä avata ja selittää. Lisäksi on asioita, jotka saavat bändin pomon piikit pystyyn muuten vain. Seuraavassa kolme kysymystä, joka pistävät Toppisen silmämunat muljahtelemaan. Jos Eicca ei seuraavista asioista enää ikinä joudu puhumaan, hän on tyytyväinen mies.
Mistä kaikki alkoi?
”Tämä on kysymys, johon olen vastannut tuhansia, ellen kymmeniä tuhansia kertoja. Ja kun toimittaja aloittaa lauseen sanoilla ’How did you come up with the idea of playing…’, minä vedän ikään kuin autopilotille. Olen opetellut psyykkaamaan itseni vastaamaan kysymykseen innokkaasti ja kiinnostavasti. Sillä tämän asian puiminenhan sisältyy edelleen melkein jokaiseen haastatteluun. Paitsi Vanhassa Euroopassa. Siellä ei enää aina tarvitse alkaa ihan lähtöruudusta.”
Uskotko kohtaloon?
”Silloin kun internet-lehdet alkoivat kukoistaa, eteen tuli kaikenlaista muka-toimittajaa. Minulta paloi hihat niin pahoin, että kieltäydyin varmaan viideksi vuodeksi tekemästä haastatteluja internet-julkaisuihin. Usein vastaan tuli faneja, jotka olivat hoksanneet pääsevänsä kontaktiin meidän kanssamme esittäytymällä levy-yhtiöön jonain uutena mediana. Pahiten savu nousi korvista kerran Kölnissä parin tytön kanssa. Nämä saksalaiset Tuonelan tienviitat vapisivat koko ajan kuin haavanlehdet ja vetivät sitten kysymyspakastaan tiedustelun ’Do you believe in destiny?’ Oli ihan hilkulla, etten laittanut hommaa poikki.”
Tienaako tällä hyvin?
”Rahaan liittyvät kysymykset ärsyttävät. Joskus tulee vastaan toimittajia, joilla on se tulokulma, että ’jätkäthän ovat keksineet hyvän bisneksen’. Yritän kyllä vastata aina kohteliaasti, mutta otan myös melko varmasti lämpöä. Sillä tuosta lähtökohdasta kun aloittaa, on jo ikään kuin kyseenalaistanut tai sivuuttanut kaikki musiikilliset motiivit.”
TEKSTI: PETRI SILAS