Esikoisalbuminsa julkaissut the Mama King luottaa suorasukaiseen, vahvasti potkivaan rockiin. Se ei yritä olla muodikas, mutta se ei myöskään halua retroilla. Kaikki tapahtuu musiikin ehdoilla, ja levytyssopimustakin alettiin miettiä vasta sitten kun levy oli purkissa.
Toisaalta kaverien ei tarvinnut pohtia, haluaako joku julkaista retkueen levyn – onhan kyseessä suomalainen superbändi, jonka soittajat ovat tuttuja monista eri yhteyksistä.
Mama Kingissä soittavat kitaristi ja laulaja Mikko Laiho, kitaristi Kie Von Hertzen, basisti Kalle Chydenius ja rumpali Mauro Gargano. On mielenkiintoista huomata, että samat kaverit olivat Mauroa lukuun ottamatta mukana Venus Flytrap -yhtyeessä 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Eli vanha koulubändi on taas mukana kuvioissa.
– Olin Kien kanssa silloin mukana myös Pinky Lee -nimisessä orkesterissa, ja meillä meni neljä tai viisi vuotta tosi tiiviisti samoissa bändeissä. Ja silloin se oli totista puuhaa, ihan jokapäiväistä, Mikko kertoo. – Me kuunneltiin Cultia ja Soundgardenia, ja Guns’N’Roses lisäsi helyjä rekvisiittaan. Kiellä oli puolestaan mieletön Hendrix- ja Thin Lizzy -vaihde päällä.
Eli periaatteessa te soititte samanlaista musiikkia kuin nykyäänkin?
– No tavallaan, oli se nyt pikkaisen teinimpää. Jos voisi lempiä niitä tyttöjä niin kuin nyt osaisi, se olisi aika eri asia.
Kun kaverusten bändit eivät tuntuneet breikkaavan kunnolla, ne hiipuivat pikkuhiljaa pois ja Mikko Laiho huomasi olevansa omillaan. Hän alkoi kirjoittaa biisejä pöytälaatikkoon, ja 90-luvun lopulla olikin vuorossa miehen sooloalbumi Sekaisin Vol, 1. Soundi-lehden arvostelussa Mikon soololevyä kuvailtiin puuttuvaksi lenkiksi Suurlähettiläiden ja Aki Sirkesalon väliltä.
– Kun mä kuuntelen sitä levyä tänään, kyllä mä tunnen sen ihmisen sieltä ja ne sanottavat, jotka silloin piti sanoa, Mikko kertoo. – Tietysti se tyyli tuntuu siltä, että se on tosiaan tehty kymmenen vuotta sitten, mutta ne asiat tuntuu edelleen tutuilta. Sehän oli ainoa kerta kun tein musiikkia suomeksi. Sitä ennen tein tekstejä niin, että otin vaikka AC/DC:ltä yhden lainin ja Thin Lizzyltä toisen lainin, ja jos ne kuulostaa rock and rollilta, se on ihan ok. Mutta suomeksi sanoituksissa piti olla jokin merkitys, ja kyllä mä haluan yhä sanoa teksteissä jotain.
– Hyvien biisien aiheet on yksilöllistä. Minusta tuntuu, että kaikista hedelmällisin kohta on se, kun on pakko kasvaa. En sitten tiedä kumpaan suuntaan, mutta ihminen on pakotettu törmäämään siihen portaaseen ja tekemään ratkaisuja. Siinä on usein just sellaisia kipinöitä ja kuvia, joista syntyy hyviä biisejä.
Mikon ja Kien tiet yhtyivät uudelleen vuonna 2004. Kie oli tehnyt Von Hertzen Brothersin kanssa ensimmäisen albuminsa vuonna 2001, mutta sitä pidettiin projektilevynä, eikä bändiä aiottu edes jatkaa. Ja kun Kien pääbändi Don Huonotkin lopetti soittamisen, mies huomasi olevansa omillaan.
– Mä tein silloin kaikenlaista teatterimusaa sun muuta, sellaista missä puuhataan yksikseen, Kie kertoo. – Siinä rupesi tosiaan kaipaamaan bändiä, koska bändi oli ollut omassa elämässä vakiojuttu. Siitä on tullut niin iso osa omaa olemassaoloa, että koko ajan kaipasi yhdessä tekemistä, treenailua, keikkoja… Se että olet osa sellaista jengiä, joka tekee omaa juttua todella kybällä uskoen siihen ja välittämättä muista, sitä mä kaipasin.
– Olin ollut koko ajan yhteyksissä vanhoihin soittokavereihin, ja me päätimme alkaa taas soittaa kimpassa. Silloin minulla ei ollut mitään tietoa siitä, että Von Hertzen Brothers jatkaisi toimintaansa. Mutta yhtäkkiä Mikolla (Mikko von Hertzen) oli taas lisää biisejä kasassa ja me ajateltiin, että nämähän voisi levyttää. Se vei sitten mukanaan ja Mama King jäi hetkellisesti. Mutta muutenkin tämä meidän proggis on ollut erittäin verkkaista. Vaikka tätä tehdään kybällä, kaikilla on hirveästi kaikkea muutakin.
– Tähän on aina helppo palata, koska Mama Kingissä kuitenkin on kysymys perusasioista. On nuo biisit sinänsä sellaisia AC/DC-blokkeja, Mikko sanoo. – Totta kai tässä näkyy 1970–80 -luvut mutta yhtä hyvin myös nykyinen musiikki, eli tämä ei ole mikään retrobändi. Siitähän me aloitettiin, että me ensiksi mietittiin että mikä on mun juttu ja soitettiin muiden biisejä. Sitten se alkoi suodattua just tällä tavalla. Lopulta me heitettiin ne omat ideat siihen samaan lihamyllyyn.
– Sosiaalinen aspekti on tosi tärkeä osa tätä bändiä, ja se on varmaan ulkopuoliselle hyvin sisäänpäin kääntynyt maailma, Kie sanoo. – Se on sellaista henkistä yhteenkuuluvuutta tyyppien kanssa ja myöskin verbaalista naureskelua. Me ollaan kehitelty montakymmentä bändin nimeäkin kyyneleet silmissä. Minä, Kalle ja Mikko tunnetaan toisemme niin läpikotaisin, ja nyt Mauro on tuonut helvetisti tähän lisää. Minusta tuntuu että Mauro on se, joka potki tämän levyn maaliin. Se on rock!
JOS DAVE GROHL SOITTAA
Mama Kingin esikoisalbumin nimi on Supertender. Bändi alkoi äänitellä levyä omissa oloissaan, ilman levytyssopimusta. Studioon mentiin ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten, ja viimeiset laulut saatiin purkkiin viime vuonna.
– Tämä nyt on ollut vähän tällaista, asiat on edenneet pikkuhiljaa kun ei ole ollut deadlinea, Kie sanoo. – Äänityksiä tehtiin omaksi iloksi ja omalla ajalla, mutta kyllä meillä oli tunne että tämä levy täytyy tehdä. Se on ollut se motiivi. Hirveän useinhan käy niin, että kun olet osa jotain bändiä tai koneistoa, siinä ympärillä on niin paljon hyörinää, kaikenlaisia odotuksia ja muuta. Se vaikuttaa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Siinä mielessä tämä on hirveän ei-kelatusti tai laskelmoidusti synnytetty juttu. Ja kun yhtäkkiä selvisi, että EMI julkaisee levyn, silloin se päätettiin tehdä loppuun.
Levy-yhtiön esitteessä Mama Kingiä verrataan Audioslaveen, Danko Jonesiin ja The Queens Of The Stone Ageen. Bändi sanoo ymmärtävänsä hyvin nuo vertaukset, kyllähän tässä on samaa meininkiä ja vaikuttajat ovat olleet varmasti samat. Led Zeppeliniä on kuunneltu nuoressa iässä.
– Mutta ei meidän jutulla ole mitään tekemistä muotitietoisuuden kanssa, Kie sanoo. – Alunperinhän meillä oli sellaisia dogmeja, että ei käytetä mitään efektejä, kitarat suoraan kiinni styrkkariin. Ja kyllä se itse asiassa piti tuon levyn läpi. Ei siellä ole mitään ylimääräistä, piuha styrkkariin ja sillä mennään. Sä et uudista efektiarsenaalia biisin mukaiseksi vaan sulla on tämä instrumentti ja sä toteutat sillä kappaleen.
– Mehän tosiaan aloitettiin soittamalla covereita ja hakemalla omaa linjaa sitä kautta, Mikko sanoo. – Jokainen toi nipun biisejä tyyliin ”nämä biisit olisin halunnut tehdä”. Sitten ne laitettiin tähän myllyyn ja katsottiin, mitä sitten tapahtuisi. Osa toteutettiin niin kuin ne oli tehty, osaan laitettiin enemmän omaa luonnetta. Mutta lähinnä se oli sitä tutustumista, että jostain löytyy se yhteinen sävel.
– Ja me löydettiin aika nopeasti se Mama King -lähestymistapa, mitä me snadisti kieli poskessa myös sovellettiin sitten, että Mama King tekee näin, tämä on se Mama King -osa. Me ikään kuin heti luotiin sellaisia maneereita, mitä me voidaan tehdä tällä bändillä, Kie huomauttaa. – Ja tässä toimii erilaisetkin biisit. Kun esimerkiksi Kalle tuo treeneihin jonkin idean, mulle ei koskaan olisi tullut mieleen tehdä sellaista. Minusta se on aivan mahtavaa, että jollain on tavallaan niin erilainen maailma.
– Se on mielenkiintoista, että esille tulee yllättäviä muuttujia ja niitä sotketaan keskenään. Se tekee bändimusasta vähän mielenkiintoisemman kuuloista kuin yhden tyypin aivoituksista lähtevästä musasta. Siis yleensä – sitten on tietysti joku Frank Zappa, jolla on niin monta persoonaa pään sisällä, että se hoituu ihan omasta takaa.
Mama King on tehnyt viime vuosina vain parikymmentä keikkaa, mutta nyt levyn ilmestyttyä on vuorossa ihan oikea rundi.
– Levy on tavallaan live, joten ei tarvitse stressata, miten sen toteuttaa livenä, Kie sanoo. – Ja ne on niin tuttuja juttuja, ettei tarvitse stressata mistään muusta kuin siitä että pääsee tunnelmaan. Kun kyse on ekasta levystä, soitamme varmaan kaikki sen biisit läpi ja ehkä muutamia vanhoja covereita. Ehkä jotain Princeltä. Mutta ne me sovitetaan kokonaan uudelleen. Meillä oli joku Beatles-coverkin, puolentoista minuutin biisi mikä meillä kesti kaksitoista minuuttia.
Eli te aiotte nyt aktivoida tämän bändin kunnolla? Ei joudu odottamaan kymmentä vuotta, että teette seuraavan levyn?
– No ei, paljonko tässä kesti? Viitisen vuotta. Ei ehkä tarvitse odottaa ihan yhtä kauan seuraavaa levyä. Eiköhän se ole nyt opittu, Kie sanoo. – Me mennään eteenpäin palanen kerrallaan. Minua on aina vähän ärsyttänyt spekulointi esimerkiksi ulkomaille menemisestä. Suomessa lähdetään aina näyttämään hirveän mielellään tuota ulkomaan korttia. Mutta kaikki riippuu tilanteesta. Jos Dave Grohl soittaa mulle huomenna että lähdettekö lämppäämään, aika vaikeahan siitä olisi varmaan kieltäytyä. Mutta kyllä se vaatisi helvetisti kaikkia järjestelyitä.
MIESNAINEN JA BART SIMPSON
Mikko Laiho kertoo huomanneensa, että Supertender-albumilta suodattuivat automaattisesti pois ne kappaleet, joissa oli negatiivinen klangi.
– Ahdistus on suomalainen sielunmaisema. Oli hauska huomata itsekin, että ne oli sitten niitä surullisia biisejä, jotka ei mahtuneet tähän pakettiin. Mä olen itse tyytyväinen siitä. Onhan siellä tosin pari sellaista tekstiä, että aihetta lähestytään hieman niin kuin helvetin tulien kautta, mutta ehkä se puhdistaa.
– Mikko tekee niin kryptisiä biisejä, että niistä ei tajua hevonvittua. Niihin on vähän paha puuttua. Ekaksi pitää kysyä joka rivistä, että mitä tämä tarkoittaa. Sitten tulee sellainen luento. Tuo kaveri onkin lukenut englantilaista filologiaa, Kie naurahtaa.
– Sanoituksista ei löydä mitään varsinaista ideologiaa, Mikko sanoo. – Rock and roll on kuitenkin oma kielensä, jossa fiiliksiä ja viboja saa ihan tietyistä asioista. Itse pidän sellaisesta meiningistä, että jos sanotaan että shotgun shake, se on makeeta. Mun ei tarvitse tietää, haluaako tämä ihminen parantaa vessapaperien laatua tällä biisillä. Riittää että siitä tulee hetkeksi hyvä fiilis. Nostetaan mieluummin oktaanisuutta bensan laadussa kuin että lähdetään halkomaan hiuksia.
Mama Kingin logossa on naaraan merkki, jolla on päässään kruunu. Kie sanoo, että kaikki bändiläiset ovat syväsukupuoleltaan feminiinejä, joten nimi sopii hyvin heille.
– Nimen kehittely lähti niin monen mutkan kautta. Meillä on biisi Ladyboy, joka varmaan vauhditti myös asiaa. Tämä on aika humaani bändi, ja jos noita logoja laittaa nipun peräkkäin, siitä tulee aikamoinen plus plus plus -rivi. Siinä on positiivinen klangi. Sitten logossa on kruunua tai liekkiä ja tulppaania, ja mun mielestä kaikista oleellisin aspekti siinä on että se muistuttaa Bart Simpsonia.
Kie ja Mikko myöntävät, että Mama Kingin musiikkiin tuo elävyyttä myös se, että he molemmat soittavat keikoilla kitaraa ja että he ovat kitaristeina hyvinkin erilaisia.
– Kie on ehdottoman oikealla tavalla mielipuolinen siinä, että sillä ei ole niitä pidäkkeitä, jotka monilla on, Mikko kehuu.
– Mikolla on taas Gretschin kitara ja hän diggaa Brian Setzeristä, Kie sanoo. – Alusta lähtien kun me ollaan tehty juttuja kahdella kitaralla, me kehiteltiin nimenomaan stemmoja. Me ollaan tehty kitaroista alusta lähtien jonkinlaista paria. Me ollaan tavallaan täydennetty toisiamme.
– Minulle tekninen näppäryys ei ole koskaan ollut kovin tärkeä asia. Joku Jimmy Pagehan on ihan vitun huono kitaristi jos sä kuuntelet tekniikkaa. Onhan mulla Yngwie Malmsteenin ja Steve Vain levyt, mutta en ole ikinä jaksanut kuunnella niitä. Kyllä mä sanoisin, että mä olen kuunnellut mieluummin tunnepuolta välittäviä kavereita.
– Niinpä mulle on aivan sama, millä mä soitan, ja mä olenkin hajottanut kitaroita aina kun mua keikalla vituttaa. Mutta nyt kun rupeaa tulemaan vuosirenkaita, tietynlainen arvostus soittimia ja käsintehtyjä juttuja kohtaan on ruvennut kasvamaan. Nykyään voi sanoa, että olen ehkä ruvennut tajuamaan siitä asiasta jotain syvällisempää. Sitä oikeasti arvostaa, jos joku näkee niin paljon vaivaa, että tekee hyvän soittimen. Sitä on seestynyt niin että heti ei pane kitaraa paskaksi jos alkaa vituttaa.
Teksti: JUHO JUNTUNEN
LUE KOKO HAASTATTELU UUDESTA SOUNDISTA!