Mariska: Eiköhän sen puhesäksätyksen aika ole minun osaltani ohitse
Mariskasta ei olla kuultu vuosiin. Oheisvasaran kohkaava hardcore-punk yhtä lailla kuin Mari-Johannan ja Murhan kaltaiset rapbiisit ovatkin nyt taakse jäänyttä elämää. Osviittaa laulajan nykylinjasta antaa yllättäen yksi tekemisistä tuorein, kaksi vuotta sitten Leevi And The Leavingsin tribuuttilevylle versioitu Gösta Sundqvist -hitti Poika nimeltä Päivi.
Tuomari Nurmio jutteli keväällä 2005 Soundissa kattavasti biisinteostaan ja seulontasysteemistään, jonka avulla jakaa kappaleaihiot eri kategorioihin. Karsinoiden joukossa oli muun muassa ”metsäläismateriaali”, johon armoitettu biisinikkari kuvasi sijoittavansa kaiken ”vähän liian törkeän” materiaalin.
Helsinkiläinen Anna Maria Rahikainen on keksinyt itsensä uudestaan muusikkona. Alunperin klassisen musiikin ja punkrockin myötä alalle lähtenyt ja sittemmin rapin piiristä esiin noussut Mariska kietoo nyt kuulijan ympärille aivan uudenlaista säveliä. Itse hän kuvailee Mariska ja Pahat Sudet -albumia ”asenne-iskelmäksi” ja ”punk-jazziksi”. Albumilla on myös raita, jonka Tuomari Nurmio arvatenkin työntäisi lokeroon ”metsäläismateriaali”.
Kokkaa mua on tuhma, huumorin sävyttämä tarina, jossa kertoja pyrkii kiihkoisaan parinmuodostukseen viljelemällä erilaisia ruoanlaittoon viittaavia metaforia. Mariska sanoo lähinnä lievittävänsä biisin myötä ”suuresti fanittamani Kikan poismenon jättämää ikävää”, mutta toivoo että ihmiset tutustuisivat levyn muuhunkin antiin eivätkä muodostaisi mielipidettä lehtijuttujen tai yhden tv:n puheohjelmassa näkemänsä biisin nojalta.
Samaan hengenvetoon hänen suustaan tulee onneksi kommentti, joka todistaa ettei Kokkaa mua ole halpa sensaatiosutaisu.
– Kyllä niitä tuhmia lauluja tulee vielä lisää. Juuri nyt minusta tuntuu todella luontevalta puhua seksiasioista kieli poskessa, Mariska toteaa naurahtaen. – Ja saman sarjan tekstejä on jo muutama valmiinakin. Mutta näiden juttujen kanssa on oltava tarkkana, ettei tule tehtyä mitään aivotonta alapää-läppää.
Paneskelemisen ilosanoman levittämisen ohella uudella albumilla keitellään myrkkyä, pelataan venäläistä rulettia ja puidaan ei-niin-siistejä eroprosesseja. Muun muassa. Ja taustalla soi pääosin taskulämmin urkujazz, josta vastaa Mariskan uusi bändi Pahat Sudet.
Mutta onko kyseessä nyt vastaava roolileikki kuin esimerkiksi Mika Rätön, Pasi Salmen, Noora Tommilan ja kumppaneiden luoman Eleanoora Rosenholm -hahmon kohdalla? Onko Mariska etäännyttänyt itsensä harkitun ja hiotun roolin taakse?
– Ei levyllä tietenkään mikään olohuone-meikäläinen esiinny. Täällä kotona minä pompin kalsarit jalassa, mutta siitähän ei levyllä tai keikoilla ole kyse. [tauko] Olen muuten pohtinut tätä asiaa aika lailla… ja päätynyt siihen, että taisin tätä projektia varten tavallaan ottaa punakynän ja alleviivata joitakin ominaisuuksiani. Kaikkia noita levyllä esiintyviä piirteitä on minussa ihan luonnostaan. Mutta ei ihan noin räikeinä. Ainakaan arkisin. Huomasin esimerkiksi, että tietynlaista reteää epeliä tuli levylle aika paljon. Vaikka en minä pelkkä kovis olekaan, jostain se Tuffe-uffe tuntui löytyvän. Ja vastapainona tälle se tavallinen päiväkirja-minä ei sitten päässyt ääneen lähes lainkaan.
Mariska ehti julkaista vuosina 2002–05 Warnerin kautta kolme albumia, joista kaksi asetettiin myös ehdolle Emma-palkinnon saajaksi. ÄKT:n tunnustus odottaa toistaiseksi tuloaan, mutta vuonna 2005 lauluntekijälle ojennettiin Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske -palkinto tunnustuksena ansiokkaasta suomen kielen käytöstä.
Nyt on vaihtunut tyylisuunta ja levy-yhtiö. Pysyvyyttä edustaa vain keikkamyyjä, jonka kanssa kolmikymppinen Mariska on tehnyt yhteistyötä melkein yhtäjaksoisesti ammattiuransa aamunkoitosta asti. Tauko julkisesta tekemisestä antoi hyvän mahdollisuuden uusia sekä linjaa että omaa suhdetta musiikkiin. Rap alkoi kuulemma väsyttää paristakin syystä.
– Eniten kyse oli varmaankin siitä, että musiikki on minusta parhaimmillaan hyvin sosiaalinen asia. Ja keikat varsinkin hyvin interaktiivista toimintaa. Aloin kaivata ihmisiä ympärilleni myös musan teossa. Sellaista bändimeininkiä. Kelasin, että juttuja olisi mukava pähkäillä porukalla.
Tälle on löydettävissä ihan arkinenkin syy.
– En soita mitään instrumenttia, joten minun biisintekoni on varmaan ulkoa katsellen aika alkeellista. Melodiat ja bassolinjat syntyvät yleensä aika käsi kädessä. Melodiat laulan talteen vanhalle sanelukoneelle ja bassolinjat painan muistiin. Sitten vain selitän ne muusikoille laulaen ja tapaillen samalla jotain osia pianolla. Niin, paitsi että nyt tein kyllä pari biisiä kitaralla. Vaikka en siis osaa soittaa sitä yhtään. Levyllä on lisäksi pari Sami Saaren kappaletta. Annoin hänelle tekstit sävellettäväksi, koska halusin vähän toistakin näkemystä musiikin puolelle.
Uuteen suuntaan ohjasi kappale nimeltä Painu helvettiin. Mariska kertoo että biisi syntyi tunnissa, mutta jäi sitten kaappiin odottamaan vuoroaan kolmeksi vuodeksi. Linjan ja tyylin muutos oli ”kaikkea muuta kuin yhden yön juttu”, kuten nainen kuvailee.
– Mietin pitkään ja huolella, millaista musaa todella haluaisin tehdä. Hassua oli lopulta se, miten en itse halunnut että Painu helvettiin edes tulee tälle levylle. Mutta Jukka [Immonen, levyn tuottaja] suorastaan pakotti kappaleen mukaan. Yleensähän artistin kuuluu valittaa, että levy-yhtiö on ohjannut johonkin suuntaan. Minulla ei ole niitä huolia ollut. Olen vienyt tähän mennessä oman jästipäisen tahtoni aina läpi. Ja sitten kun ne pahamaineiset ”levy-yhtiön sedät” ekaa kertaa minun tekemisiini puuttuvat, he vänkäävätkin mukaan aika yllättävän kappaleen! Ihan hyvin kävi sen homman kanssa. Varsinkin kun Painu helvettiin on nyt oma lempparibiisini.
Mariska kertoo löysänneensä ohjaksia muutenkin. Entinen kontrollifriikki oivalsi neljännen albuminsa tekemisen myötä, että vastuuta voi jakaa.
– Oli hyvä pysähtyä miettimään, miksi sorkkisin esimerkiksi musiikin toteutusta koko ajan. Minulla oli kuitenkin niin ammattitaitoiset tekijät asialla, ettei siinä tarvinnut olla valvomassa tai säätämässä yhtään mitään.
Pahat Sudet muodostuu keskenään eri kokoonpanoissa soittaneista muusikoista, jotka ovat nyt kuitenkin ensi kertaa yhdessä. Kosketinsoittaja Klaus Suomiseen Mariska tutustui Poika nimeltä Päivi -biisin äänityksissä vuoden 2008 Melkein vieraissa – tribuutti Leevi And The Leavingsille -albumia tehtäessä, ja hänet laulaja halusi uuden yhtyeensä kivijalaksi. Suominen tunsi rumpali Jaakko Jakun, jonka kautta taas mukaan kuvioon saatiin basisti Luis Herrero. Albumilla ja valikoiduilla keikoillakin kuullaan myös UMO Jazz Orchestran riveistä poimittua viiden puhaltajan sektiota.
– Minulla oli oikeastaan yksi ainoa absoluuttinen sääntö, mikä kosketti bändiä. Kitaraa en halunnut mukaan, Mariska muistaa linjanneensa. – Sitä kuulee muutenkin joka paikassa. Skeba oli siinä vaiheessa kärsinyt minun korvissani aivan valtavan inflaation. Sittemmin olen kyllä vähän pyörtänyt mielipiteitäni, mutta tämä levy oli hyvin tärkeätä tehdä ilman kitaraa.
Soitinnuksen päättäminen ei kuitenkaan ollut yhtä olennaista kuin ajatus tehdä levy mahdollisimman puhtaasti elävänä. Tähän myös Jukka Immonen rohkaisi.
– Alusta asti oli oikeastaan selvää vain se, että haluan tehdä levyn nyt live-meiningillä, Mariska sanoo. – Ihan alkuun eläteltiin myös sitä ideaa, että mukaan otettaisiin koneita; jotain suhinaa ja vastaavia elementtejä. Mutta lopulta niiden rooli kutistui. Ja nyt levy on melkein kokonaan ikään kuin livekeikka. Joku vingahdus sinne synalla laitettiin, mutta aika vähiin se loppujen lopuksi jäi.
Myös menneeseen päätettiin tehdä selvä pesäero.
– Meillä oli ensin yksi rapbiisikin, mutta sitä mukaa kun levy alkoi ottaa enemmän muotoa, se erottui päivä päivältä joukosta pahalla tavalla. Eiköhän sen puhesäksätyksen aika ole minun osaltani ohitse.
Näin ollen Mariskan vanhaa materiaaliakaan ei tulla Pahojen Susien keikoilla kuulemaan. Vaikka esimerkiksi Murha tuntuisi sopivan aihepiirinsä ja käsittelynsä puolesta mukaan suurin piirtein sellaisenaan.
– Niitä vanhoja ei soiteta yhtään. Joskus vuosi sitten jotain koitettiin, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Keikkasettiin otetaan jokusia kotimaisia covereita ja lisäksi olen kääntänyt muutamia biisejä suomeksi. Pet Shop Boysin It’s a Siniä juuri viimeksi treeneissä vedettiin. Siitä tuli suomeksi aika itsestään Syntinen. Melko hyvin kulkee myös punkversio Eino Grönin kappaleesta Liian paljon rahaa. Se jokin sinulla on taitaa myös päästä ohjelmistoon… Tuollaista vanhaa tyyliin sopivaa iskelmää.
Vanhan kotimaisen iskelmän puolelta haettiin mallia ja esikuvaa muutenkin. Laila Kinnunen nousee hakemattakin mieleen usean kappaleen kohdalla, ja lisäksi Mariska kertoo ottaneensa tuntumaa lajityypin suurimman meikäläisen legendan tuotantoon.
– Kun soitin jotain demoja äidilleni, sain aika suoraa palautetta artikulaatiostani. Ja rohkaistuin sitten hänen kehotuksestaan tsekkaamaan, miten Olavi Virta laulaa. Sitä ennen olin jo pari vuotta aiemmin yrittänyt opiskella levyiltä, miten Billie Holiday vetää vibrato-laulua. Ja Laila Kinnusta olen tosiaan kuunnellut.
– Jukalla oli myös studiolla hyviä ohjeita. Haimme monta kertaa ihan tietoisesti jostain mallin, jonka mukaan minä näyttelin joissakin biiseissä jotain roolia. Marilyn Monroen Pu-pup-pi-duut ja muut olivat käytössä. Jossain railakkaammissa biiseissähän mentiin puolestaan ihan punkin puolelle. Ja keikoilla tuleekin sitten kaikenlaista äänen käyttöä kiljumisesta seksihönkäilyyn.
Jennin ja Annan hovisanoittaja
Oman musiikin teon ohella Mariska antaa tekstejään kernaasti muiden artistien levytettäväksi. Kuluvan vuoden Teosto-tilitykset taitavat nousta varsin mukaviksi, sillä hänen sanoituksiaan löytyy muun muassa kahdelta vieraalta potentiaaliselta listaykköslevyltä ja radiosoittomenestyjältä, Jenni Vartiaisen Seililtä ja Anna Puun Saharalta.
Hidastaako sanoitusten tekeminen muille oman musiikin tekoa?
– Pikemmin päinvastoin. Esimerkiksi nyt tauolla toistuvat toimeksiannot johtivat mukavasti siihen, että kirjoitin ihan jatkuvasti ja pysyin sitä kautta kiinni säännöllisessä tekemisessä. Ja on tietenkin käynyt niinkin, että ikään kuin jollekin muulle tehdessä on syntynyt aihio omaan biisiin. Muille tekeminen ylläpitää hyvää työrutiinia ja herättelee omia ideoita.
Teetkö tekstejä tietoisesti kahteen lokeroon – itselle ja toisille?
– En suinkaan. Tälläkin levyllä on pari tekstiä, joita olen ensin tarjonnut muille. En varmaankaan edes osaisi tehdä sanoituksia mitenkään kahteen eri lokeroon. ”Mulle” ja ”muille” ei tunnu toimivalta jaolta. Nykyään on oikeastaan tärkeintä se, että tekstit vain julkaistaan jossain. Ne tuntuvat melkein yhtä rakkailta, vaikka niitä laulaisikin lopulta joku muu. Pääasia, etteivät jää johonkin käyttämättömien tai keskeneräisten töiden kategoriaan.
Anna Puun viimevuotisella debyytillä on kolme kokonaan sinun tekemääsi tekstiä. Oletko mukana myös pian ilmestyvällä Saharalla?
– Joo. Juuri äsken itse asiassa näin Annaa ja kuulin, että ilmeisesti aika monikin teksteistäni oli päässyt levylle asti. Ekasta Riko minut -sinkusta lähtien. Se on tietenkin todella mukavaa.
Millä tuoreilla tai tulevilla julkaisuilla on tekstejäsi?
– Uusi a cappella -yhtye nimeltä Viisi levytti juuri kaksi tekstiäni. Mitäs muita..? Minä en muuten edes tiedä kaikkia. Joskus tekstin tilaa joku, josta en ole ikinä kuullutkaan. Ja sitten voi olla, etten kuule myöhemminkään. Eli hanke kaatuu jostain syystä.
Kierrätätkö tällaisissa tapauksissa sanoituksia tai niiden osia, vai heitätkö hylätyt tai muuten maailmalle hukkuvat lyriikat roskakoriin?
– Kyllähän niitä tulee joskus otettua tavallaan uusiokäyttöön. Kuten sanoin, pääasia että pääsevät jossain muodossa jotain kautta ihmisten ilmoille.
Oletko tehnyt omien tarpeiden ohella tekstikäännöksiä muillekin?
– Kyllä. Sami Saarelle suomensin hiljattain melkoisen nipun soul-klassikoita.
Jenni Vartiainen ei ole oikein osannut kertoa haastatteluissa uuden albuminsa nimibiisin tarinaa. Paljastaisitko sinä tekstittäjänä, mistä Seili kertoo?
– Näin Seilin saaresta ja varsinkin sen raskaasta historiasta kerran yhden vaikuttavan tv-dokkarin. Teksti syntyi niissä tunnelmissa. Kyseisellä saarella en ole itse käynyt, vaikka mieli tekisi kyllä. Nyt kesällä saattaa tilaisuus vierailulle tulla. Katsotaan nyt. Itse biisin sisältöä tai sanomaa en kuitenkaan haluaisi niin avata. Kukin tehköön omat tulkintansa.
Teksti: Petri Silas