Itsensä hakemista. Varjojen mailla vaeltelua. Paskaisia levytyssessioita.
Viiden tähden arvioita. Kaikki peliin -esiintymisiä Saksassa.
Masennuskausia. Ja vanhaa paskaa.
Lemiläisen Stam1nan ja sen laulajakitaristin Antti ”Hyrde” Hyyrysen
viime vuosiin on mahtunut tapahtuma jos toinenkin.
Eikä tuleva näytä yhtään sen tapahtuma-köyhemmältä.
Mutta olisiko eräällä Alexi Laiholla silti vielä säräkaukalon mittainen etumatka?
Stam1nan pitkäaikainen soittokämppä sijaitsee muutaman kilometrin päässä Lemin kirkonkylältä. Eikä yhtyeellä ole varaa valittaa treeniolosuhteista. Bändillä on käytössään vanhan maatilan päärakennuksen suuri tupa, jonka ikkunoista avautuu yli peltojen kantava mainio järvinäköala. Nyt eletään jo iltaa, mutta päivisin ikkunoiden alle ilmestyy tuon tuostakin lehmiä. Sudet ja karhut ovat kuulemma vähän harvinaisempia.
Stam1nan laulajakitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen on parkkeerannut laina-autonsa vanhan tilan pihamaalle ja astellut kotoisan kämpän sisuksiin, pakoon kirpeää syysilmaa. Myöhemmin illalla orkesterin on määrä kuvata treenikämpällä soittovideo Yhdeksän tien päät -kappaleeseen. Projektin alkuun on kuitenkin vielä tunteja ja muusikko ehtiikin uppoutumaan tuoreeseen, kaksikymmentä biisiä sisältävään Vanhaa paskaa – epäviralliset kokeilut 1997–2008 -kokoelmaan. On lupa puhua uunituoreesta tuotteesta, sillä Hyyrynen on käynyt hakemassa painoteknisistä syistä hieman myöhästyneen levylaatikon postikonttorista vain vähän aikaisemmin.
– Aika hieno kansi, kohokuvioineen kaikkineen, parrakas muusikko nyökkäilee kokoelmaa hypistellessään.
– Jotenkin ajattelimme, että kokoelman nimen täytyy liittyä jäteputkeen. Viihdyttävää paskaa oli se toinen vaihtoehto. Yleensähän bändit antavat demokokoelmille otsikon Luurankoja kaapissa tai Arkiston helmet, mutta me lähdimme vähän toiseen suuntaan.
– Enhän minä Vanhaa paskaa orkesterin varsinaiseksi albumiksi tietenkään laske. Tämä on tällainen… purkutyömaa. Kyllä kai yhden tällaisen tekeleen kestää neljän varsinaisen studioalbumin jälkeen. Ja kun joku nyt kuuntelee kokoelman ja meidän oikeita levyjä niin samoja aineksia niistä löytyy. Niin sanottuja ysisointuja ja tuttuja sanoitusaiheita. Tuoksuisiko kokoelmalta sellaista kevyttä viattomuutta? Sitä tunnetta, kun musiikkibisneksen porat eivät ole vielä häpäisseet puhtoisen rokkarin hanuria.
Ajautuuko kuulija kokoelman vuoksi aivan harhateille, mikäli yhtyeen studioalbumit eivät ole tuttuja?
– Jaa-a. Onhan se myönnettävä, että toivottavasti mahdollinen tuleva Stam1nan ystävä ei kuule näitä biisejä meiltä ensimmäisenä. Vanhaa paskaa on ennemminkin sellainen mukava lisä jo toimivalle suhteelle. Lasillinen hyvää viiniä onnistuneen illan päätteeksi.
Kokoelman julkaisu kytkeytyy myös marraskuussa Suomea halkovaan massiiviseen Sakara Tour -kiertueeseen. Mukana ovat myös Mokoma, Rytmihäiriö ja FM2000.
– On kiva julkaista jotakin rundin alla. Vahinko vain, että nyt materiaali on tällaista vanhaa paskaa, Hyyrynen nauraa.
– Neljän vuoden takainen ensimmäinen Sakara Tour oli aikamoista ajoa. Erään kerran menimme porukalla yökerhoon Seinäjoella ja olimme keksineet maalata joka ukolle corpsepaintit vapaalla kädellä. Sanomista ei yllättäen oikeastaan tullut ja vasta myöhemmin tajusimmekin viettäneemme Halloweenia muiden ihmisten kanssa. Basistimme Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki kertoi myös nähneensä kummituksia kiertueen jälkeen.
Mutta palataan vähän kauempana menneessä koettuihin Stam1na-aikoihin. Yhtye nimittäin ehti työstämään varsin lukuisia demoäänityksiä ja laittamaan markkinoille myös promo- ja ep-julkaisuja ennen Mokoma-liitännäisen Sakara Recordsin kanssa syntynyttä levytyssopimusta. Läheskään kaikki demotetut teokset eivät kuitenkaan sisälly epävirallisten kokeilujen nyt julkaistuun osaan.
– Kokoelmalle päätyivät pitkälti ne kappaleet, jotka ylipäänsä kehtasimme julkaista. Historian hämäriin taisi jäädä vielä toinen mokoma kappaleita – tosin eivätköhän ne kelvottomimmatkin esitykset löydy netistä. Muistan turhankin hyvin, kun demojamme alkoi ilmestyä YouTubeen ja muualle verkkoon. Se ahdisti ihan pirusti ja siinä piti taas käydä vanhat traumat läpi, Hyyrynen hymähtää.
Olisiko Vanhaa paskaa -levyä edes julkaistu ilman internetin ihmevarastoja?
– Hyvä kysymys. Tuskinpa asia olisi noussut edes mietintään. Puhumattakaan tällaisen kokoelman julkaisusta. Mutta kuulevatpahan nyt kaikki, millaista musiikkia me teimme aikana, jolloin emme saaneet levytyssopimusta.
Miten nämä kaksikymmentä raitaa sitten valikoituivat julkaistaviksi?
– Jos olisin Napakymppi-ohjelmassa niin vastaisin, että työkaverit ilmoittivat ja itse lähdin mukaan huumori- ja seikkailumielellä, Hyyrynen aloittaa.
– Niin, järjestimme kuuntelusession, jonka aikana päätimme mukaan otettavat kappaleet. Minun lisäkseni paikalla olivat Emil Lähteenmäki (koskettimet) ja Sakara Recordsin Tuomo Saikkonen sekä Janne Hyrkäs. Ja minä olin porukan ainoa punastellen olutta nautiskellut henkilö – ehkä tämäkin kuvastaa jotakin? Mutta onhan kokoelmalla myös oikeasti tasokasta materiaalia. Esimerkiksi Yhdeksän tien päät -kappale, joka jäi julkaisematta Raja-albumilla vuonna 2008. Toinen ääripää on Meet Your Fate -biisi vuodelta 1997, meidän ensimmäinen biisi. Stone-meininkiä löytyy niin sävellyksestä kuin sanoistakin. Meet Your Fate on muuten napattu suoraan c-kasetilta, kun taas myöhemmät demot poltettiin jo cd:lle.
Useat demonauhoitukset tapahtuivat Lemin pääraitin varressa Tapiolan nuorisotalolla, joka toimi samalla Stam1nan varhaisena treenipaikkana. Vietettiinpä siellä Uudet kymmenen käskyä -levyn (2006) julkistusbileitäkin, Mokoman toimiessa lämmittelijänä.
– Meidän piti aikoinaan raahata rummut ja muu backline kellarista yläkerroksen esiintymislavalle. Siis ennen jokaista soittosessiota. Annalan Markon ja kumppaneiden lappeenrantalainen Slumgudgeon oli silloin kova sana ja me ajattelimme, että ”niillä jätkillä on varmasti oma hieno kämppä ja mahtavat kitarat, eivätkä ne aja poliiseja karkuun viritetyillä mopoilla vaan autoilla”, Hyyrynen muistelee nauraen.
– Oikeasti meidänkin asiat olivat todella hyvin, sillä saimme treenata milloin tahansa. Olimme nimittäin saaneet Tapiolan avaimet siellä ehdolla, ettemme innostu ryyppäilemään siellä. Tietenkin me innostuimme ryyppäilemään. Kerran paikalle ilmestyi valvoja ja totesi tilanteen olevan kehnolla tolalla. Saimme silti jatkaa soittoharrastusta. Myöhemminhän Lemi on muistanut meitä kotiseudun hyväksi tehdystä työstä muun muassa kellolla sekä säräkaukalo-kiertopalkinnolla. Niin ja Lem1-paidoilla, joita käytimme esimerkiksi debyyttilevyn kiertueella – tosin ne paidat saimme vasta kirjallisten anomusten jälkeen. Pitää muuten nyt muistuttaa, että tämä ainainen Lemistä puhuminen ei ole maksettu mainos. Lemi antaa meille luvan olla ikuisia maalaispoikia, jotka saavat puhua hassusti ja urpoilla. Ja eikö se ole vain hauskaa jos itseään vähän häpäisee?
Olisiko Stam1naa ilman Lemiä?
– Tuskinpa vaan. Enhän minä olisi edes tutustunut meidän rumpaliimme Teppo ”Kake” Veliniin jossakin Helsingissä. Kake oli koulussa paha jätkä enkä minä olisi suurella paikkakunnalla eksynyt hänen posseensa. Lemillä taas oli vain muutamia soittamisesta kiinnostuneita tyyppejä ja me sitten puhalsimme yhteen hiileen vaikka olimmekin myös erilaisia tyyppejä. Kaikilla oli kuitenkin pilottitakki ja Panteran ja Slayerin merkit ommeltu hihaan. Pexi (Pekka Olkkonen, kitara) oli muuten alunperin se, joka koulun diskossa ehdotti bändin perustamista. Sitten se oksensi ensimmäisen basistimme maihareille ja sammui. Silloin oli vuosi 1996.
Sitten kului monta, monta vuotta. Stam1na alkoi saada mustan langan päästä toden teolla kiinni vasta hyvän aikaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Promo 2002 -demolta Stam1nan debyyttialbumille pääsi Koe murha! ja seuraavalta Väkivaltakunta-teokselta vuonna 2005 ilmestyneelle Stam1na-levylle päätyivät Erilaisen rakkauden todistaja ja Väkivaltakunta.
– Näihin aikoihin yhtyeeltä alkoi löytyä oikeasti hyviä ideoita niin rytmillisesti kuin sävellyksellisesti. Touhussa oli urheaa ja kimmoisaa yrittämisen meininkiä. Olihan siinä jo väännettykin vuositolkulla ja sitä toivoi, että jotakin tapahtuisi ja vähän äkkiä sittenkin. Vanha lemiläinen sanonta ”siun ei piä hättäilemän” alkoi jo maistumaan puulta.
Stam1nan alkuaikojen tuulinen bassovakanssi oli kokonaan täyttämättä levytyskelpoisuuden jo kolkutellessa ovella. Moinen pikkuseikka ei kuitenkaan ollut esiintymisen esteenä.
– Basistiton keikkailu ei ollut herkkua. Epävarmuus raastoi. Bassoraidat tulivat cd:ltä ja joissakin keikkapaikoissa piti spiikata, että älkää pomppiko ihan kauheasti, cd ei välttämättä pysy raiteillaan. Jos cd kuitenkin hyppäsi niin Kake napsautti soittimen pois päältä ja vedimme loppubiisin ilman bassoa. Emme siis hypänneet omassa soitossamme basson mukana johonkin toiseen kohtaan. Korjasin alapäävajautta myös baritonikitaralla ja mahdollisimman paksuilla kielillä. Sakara Records itse asiassa painotti levytyssopimuksen aikoihin, että yhtyeen tulee ottaa lihaa ja verta oleva basisti, Hyyrynen muistelee.
– Mutta olivathan ne alkuaikojen keikkafiilikset aivan uskomattomia. Oli treenattu hirveästi ja sitten pääsi esiintymään johonkin. Toki se kevyesti ahdisti jos tukkaa oli vahingossa leikattu vähän liikaa tai yöllä oli ilmestynyt finni otsaan. Eikä takahuoneeseen suinkaan jonottanut mimmejä vedon jälkeen. Mutta yhtä kaikki; kyllä sitä maanantaina koulussa tiesi soittaneensa rokkikeikan viikonloppuna. Esiintymiset olivat hyviä itsetuntoboosteja aknenaamaiselle ja kimeä-ääniselle kaverille.
Stam1nan ja Children Of Bodomin yhteinen Lemin-keikka syksyllä 1997 teki maalaispoikiin jättimäisen vaikutuksen.
– Astia-studion Anssi Kippo oli Bodomien miksaajana. Se huomautti, että tsekatkaapa muuten tämä Bodom. Ne soittavat niin nopeasti, että rumpalilla on oltava haitsu kummallakin puolella. Jumalauta, että me olimme silmät pyöreinä ihmetyksestä! Tarjosimme Bodomeille myös kahvia ja makkaravoileipiä, että jaksavat louhia viimeisen päälle, Hyyrynen nauraa.
– Pistetäänpä asiat perspektiiviin: Children Of Bodom oli silloin julkaisemassa ensilevyään, kun taas meidän debyyttimme ilmestyi kahdeksan vuotta myöhemmin. Kyllä sitä on joskus miettinyt, että Alexi Laiho on vain vuoden minua vanhempi ja silti kaveri on kiertänyt maailman jotain kahdeksan kertaa. Maximum respect!
Stam1nan nimeä kantanut debyytti siis rävähti markkinoille maaliskuussa 2005. Hyvältä soundannut, hyvin soitettu ja hyviä sävellyksiä sisältänyt albumi teki kerralla selvää jälkeä, sinne tänne hapuilleen demouran jälkeen.
– Silloin napatun dopingin vaikuttavat aineet olivat nimeltään Tuomo Saikkonen ja Miitri Aaltonen. Sakaran Saikkonen teki tarjouksen, josta emme voineet monellakaan tapaa kieltäytyä. Eli tehdään vaan levy, mutta yhtyeen tuottajaksi tulee Miitri Aaltonen, Hyyrynen nyökkää.
– Sakara Recordsin tarkoitus oli tehdä pojista miehiä. Että heittäkää kaikki nuo krumeluurit helvettiin, nyt tehdään tiukka ja rankka levy. Tällainen ajatus sopi meille. Entä käytäntö? Miitri ei antanut minun peseytyä tai pestä pyykkiä moneen viikkoon. Parran piti kasvaa ja paskan piti haista. Miitri huudatti minua loputtomiin ja kommentoi sieltä tuottajan pallilta, pikkusikaria poltellessaan. Ankara mies, mutta juuri sopivalla tavalla. Joka vitsaa säästää, se saa kaatumataudin. Vai miten se sanonta menee?
Nousiko teille yhtään nestettä päähän, kun yhtye sinkoutui kiertoradalle ja vuosien demokiroilu kääntyi musiikki- ja sanomalehtien jakamiksi viiden tähden levyarvioiksi?
– Olihan se käsittämättömän siistiä julkaista oikea albumi, mutta en oikeasti usko kusen kihahtaneen hattuihimme. Tuntui kyllä siltä, että viimeinkin nuo muut ymmärtävät meidän mahtavuuden. Asenne oli toisaalta myös sellainen, että ettehän te ole kuulleet vielä mitään!
– Ehkä taustavoimat pitivät meidät järjissämme? Myös Sakara Records oli kovassa nousussa ja isoveliyhtye Mokoma näytti tietä. Emme olleet mitään pioneereja vaan saimme hiihtää valmiiksi auratuilla laduilla. Tavallaan olimme koko ajan turvassa ja saimme uskallusta toteuttaa aivan omia juttuja.
Vuosia haikailtujen unelmien toteutumisella oli kuitenkin muitakin vaikutuksia.
– Tosiaan, sairastuin masennukseen Uudet kymmenen käskyä -levyn (2006) aikoihin. Onneksi se tapahtui 26-vuotiaana, sillä 27-vuotiaanahan minä olisin kuollut tavalla tai toisella. Silloin oli monta rautaa tulessa: bändi, kaikki muut työt, muu elämä. Kaikki asiat tuntuivat menettäneen merkityksensä, mikään ei ollut arvokasta. Ei olisi jaksanut nousta sängystä vaikka minullakin oli koko ajan helvetin hienoja asioita meneillään, Hyyrynen puistelee päätään.
– Sain sitten masennuslääkkeitä ja kävin terapeutilla. Ja lopulta sitä vain huomasi olon parantuneen ja jaksamisen lisääntyneen. Ja onhan meidän bändissä ollut ongelmia muillakin. Parhaimmillaan taisi kolme viidestä kaverista napsia lääkkeitä.
Masennuslääkettä tarjosi myös Apocalyptican kanssa tehty Euroopan-kiertue. Syksyllä 2007 tapahtuneen kierroksen otsikkona toimi Tour Persepoliisit.
– Apocalyptican Eicca Toppinen tiedusteli, kiinnostaisiko meitä lähteä Eurooppaan. Kevyesti kiinnosti. Kyllähän se sitten jännittikin, mutta pistimme totutusti kaiken peliin. Vedimme heviä tukat hulmuten ja minä spiikkasin saksaksi, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ilmeisesti jengi vaistosi meidän olevan sataprosenttisen rehellisiä metallimusiikin ja komedian lähettiläitä, sillä alkutunnustelun jälkeen porukka lähti hienosti messiin ilta toisensa jälkeen.
Muutoksen tuulet puhalsivat Uudet kymmenen käskyä -pitkäsoiton jälkeen. Stam1na halusi kasvojenkohotuksen ja Raja-albumi (2008) saikin odotetun vahvaa tuotantoapua täysin uudelta taholta.
– Saimme vaikutelman, että Saikkonen aikoo panostaa yhtyeeseen tosissaan… Menimme siis Lemin Pöllölän Purple Fly -studiolle esikuvamme eli Stone-legenda Janne Joutsenniemen kanssa. Siitä tulikin Purple Flyn ensimmäinen ja viimeinen nauhoitusrupeama – paikkahan kyykkäsi heti session jälkeen, Hyyrynen irvistää.
– Olisihan se ollut täysin uskomaton ajatus sille tupakkapaikalla kiviä potkineelle lemiläistyypille… Siis jos joku olisi ennustanut silloin vuosia sitten, että te tulette tekemään albumia Pöllölässä Joutsenniemen kanssa. Ja kuinka kaikki sitten menikään? Muistan eräänkin hetken, kun ajelin Jouskarin kanssa kohti Pöllölää vuoden 1977 yksilitraisella Minillä. Yhtäkkiä rengas laukesi ja jouduimme työntämään auton vanhan kaverini kotipihaan. Jatkoimme taksilla. Sama juttu albumin kanssa; törmäsimme vastoinkäymisiin, mutta homma kuitenkin eteni. Rajasta tuli erilainen Stam1na-levy ja tämä on pelkästään hyvä asia. Lisäksi minäkin pääsin eroon studionatsi-lempinimestä, kun Janne otti ohjakset käsiinsä.
Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestynyt, Miitri Aaltosen kanssa taas työstetty Stam1nan nelonen on suorassa kantaaottavuudessaan poikkeuksellinen suomalaislevy. Suomen virallisen listan ykköspaikalla ei ole usein kuultu Viimeinen Atlantis -albumin kaltaista monisakaraista ankaruutta.
– Minua on pyydetty levyn ilmestymisen jälkeen vaikka mihin. On kysytty puhumaan kouluihin ja sanoituskursseille, on kysytty mukaan ympäristöhommiin ja Pelastakaa sudet -kampanjaan. On myös mahtavaa, kun vastaan tulee sitä ”saatana mitä viherpiipertelyä” -vittuilua. Sellainenhan vain innostaa sanoittajaa. Sitä tajuaa, että katsohan vain, nykyäänkin pystyy nostattamaan tuntemuksia pelkillä laulujen teksteillä, Hyyrynen nyökkäilee.
– Tosin Viimeinen Atlantis -levyn sanoma ymmärrettiin usein väärin. Sieltä on nostettu esiin esimerkiksi pätkä ”säästä luontoa, minimoi kulutus ja kuole” ja tulkittu meidän olevan jotakin maailmaa pelastavia aktivistihahmoja. Oikeastihan teksteissä vain todetaan faktat: ihmisten meininki on päin helvettiä ja maapallo tuhoutuu.
Hyyrynen myös epäilee Stam1nan antaneen oman lyhyen oppimääränsä ympäristöpolitiikkakeskusteluun.
– Stam1nalta tuskin tulee toista vastaavaa kannanottoa. Ehkä Viimeisen Atlantiksen sanoma meni vähän liian pitkälle. Onhan ensi kerrallakin tulossa ehdotonta vittuilua, mutta enemmän äänin eikä niinkään sanoin. Pitänee julkaista raakasoundinen horror/industrial-levy. Uuden videomme Black Flag -paidastanikin voi tehdä omia päätelmiä, Hyyrynen nauraa.
– Oli tuossa jätkien kanssa puhetta, että menisimme studioon heti ensi kesän festarikeikkojen jälkeen. Itse haluaisin ampua nauhoituksiin jo keväällä ja purskauttaa jotakin pihalle, liikoja miettimättä. Mutta realiteetit tekevät tämän mahdottomaksi. Kevät siis hupenee treenatessa ja uutta materiaalia kirjoittaessa ja ehkä myös keikkalavoilla.
Mikä on juuri tämän hetken visio seuraavasta albumista?
– Mustahko. Visuaalisesti mukaan tulee merirosvomeininkiä. Sanoituksiin liittyy omaan nilkkaan ampumista ja puremista ja lähipiirin nälvimistä. Keskisormeni on treenattu ja se on täynnä lihaksistoa. Ajattelin kirjoittaa jotakin myös suomalaisesta rockkulttuurista. Haluan muistuttaa, että ihmisten olisi syytä… miettiä tekemisiään, Hyyrynen puntaroi arvoituksellisesti.
– Myös kirjaprojektini etenee. Vaikkakin todella hitaasti. Tuleva opus on fiktiota ja sen nimi on A ja B. Tästä asiasta ei muuten ennen tätä haastattelua tiedä kovin moni. Ehkä yksi tai kaksi ihmistä.
Teksti: TIMO ISOAHO