Teksti: Mikko Meriläinen
Mikä on karaoke-bravuurisi?
– Yleensä jengi koettaa yllyttää, että laulaisin Total Eclipse of the Heartin, ja usein mä myös laulan sen. Mutta koetan myös suosia vähän riskivetoja, koska musta karaokessa on hauskinta se ettei ihan tiedä että mitä on tulossa. On sekin ihan fine, että tyypit jotka osaa laulaa täydellisesti menee laulamaan täydellisesti karaokeen, kukin tyylillään. Mulle se ei ole se juttu.
Sinä kuitenkin osaat laulaa.
– Näin olen kuullut!
Miten oma suhtautumisesi laula miseen ja ääneesi on vuosien saatossa muuttunut?
– Nykyään en vihaa sitä enää. Minähän olen laulanut koko ikäni kuoroissa ja ollut musaluokilla ala-asteelta asti. Se on ollut koko ajan vahvasti olemassa. Mutta vasta kun Pintandwefallin kanssa alettiin tehdä enemmän, niin silloin aloin laulaa mun vahvalla äänellä. Tiesin, että se kuulostaa vähän oudolta mutta halusin silti laulaa sillä tavalla.
– Nykyään en enää aktiivisesti ahdistu, jos kuulen ääntäni jossain. Alan tunnistaa sen ja olen armollisempi sen suhteen, että mihin se pystyy. Tiedän miltä kuulostan ja olen ihan fine sen kanssa. Tuntuu, että se työkalu on enemmän hallussa.
– Aikaisemmin mä olisin halunnut, että kuulostaisin Freddie Mercurylta tai Michael Jacksonilta joten oikeasti sain ahdistuksia koska en kuulosta kummaltakaan näistä upeista ja persoonallisista laulajista. Mutta eihän mun ääni taivu niihin, oli ehkä vähän hölmöä ahdistua siitä. Nykyään olen onneksi päässyt sen yli.
Ketä muita laulajaidoleita sinulla on?
– Nykyään mä ihailen Caroline Polachekia (ex-Chairlift). En ihaile sillä tavoin, että haluaisin kuulostaa samalta, mutta se on mulle sellainen että wau, toi osaa käyttää ääntään. Toinen mun lauluidoli on Moses Sumney.
Millaiset ominaisuudet lauluäänessä vetoavat sinuun?
– Joku herkkyys. Ja se, että sellaisen opetellun suojan alta välähtää aito tunne. Mun mielestä molemmilla noilla esimerkeilläni on se. Vaikka ne molemmat kikkailee aika paljon, niin siellä on niin paljon hetkiä joista paljastuu jotain aitoa.
Sinulle laulamisessa taitaa olla kyse paljon muustakin kuin vain sanoitusten tulkitsemisesta. Se on instrumentti.
– Jep. On se aika kokonaisvaltainen asia. On kivaa, että se mitä äänellä voi tehdä ei rajoitu siihen kuinka mä voin laulaa. Mä pystyn ajattelemaan sen sellaisena materiaalina mitä editoidaan tai käytetään samplena, ja mikä täyttää tilaa samoin kuin vaikka jotkut synat. Se on maailma jo itsessään.
Pintandwefall on aina hahmottunut ainakin ulospäin lupana tehdä mitä vaan.
– Sitä se nimenomaan on, jep. Mä en muistanut sitä ennen kuin kun meillä oli tänä keväänä keikka Vantaalla. Mietittiin silloin, että me ollaan oltu nyt 13 vuotta ja mikäs tämä bändin funktio on kaikille. Mä tajusin että sanoin bändiä aluksi meidän terapiaprojektiksi koska tuntui niin hyvältä että pääsi vain huutamaan lavalle. Ihan sama meneekö biisit oikein, se oli niin vapauttavaa. Just se lupa tehdä mitä vain. Soittimiin saa koskea ja ne ei mene siitä rikki. Se oli tosi tarpeellista.
– Tajusin että nyt, 13 vuotta myöhemmin kun kuudes levy on äänitetty ja tulee ensi vuoden alussa, ei bändin funktio ole muuttunut mihinkään. Se on yhä tarpeellinen terapiaprojekti missä on lupa tehdä mitä vaan.
Vuosien varrella kaikki teistä ovat väkisinkin kehittyneet muusikkoina. Luulisi, että se väkisinkin muuttaa Pintandwefallin olemusta?
– Niinpä… mutta on ollut kiva huomata, että vaikka kaikki nykyään osaavatkin soittaa aika montaakin soitinta, niin silti pointti ei edelleenkään ole että nyt mennään ja briljeerataan. Pointti on siinä, että me ollaan tehty kivoja biisejä, joita me halutaan esittää koska meillä on kivaa keskenään. Sekin on ollut tosi kiva huomata, että Pintandwefallin levyilläkään tekninen toteutus ei koskaan aja itse biisin yli. Niissä on yhä tietynlaista demoestetiikkaa vaikka ne onkin tehty tosi harkiten. Se on jotain epätäydellisyyttä, mikä tekee siitä arvokkaan.
Pintandwefalliin liittyy vahvasti tietynlainen huumorileima, mikä kumpuaa etenkin yhtyeen keikoista. The Hearing näyttäytyy siinäkin mielessä yhtyeen vastakohtana.
– Joo, siis The Hearinghän on ollut ihan vitun vakavaa koko ajan. Pointti oli aluksi, että todistan itselleni että pystyn kaikkeen yksin. Ja joka levyllä olen joutunut nöyrtymään siihen että en pysty, enkä edes halua vaikka pystyisinkin.
– Tätä kolmattakin levyä mä yritin tehdä ensin yksin. Tein puolitoista vuotta ja olin valmis lopettamaan kaikki musahommat, koska tuntui että olen tehnyt pelkkää paskaa ja tästä ei tule mitään, ja mun ei kannata tehdä musaa enää koskaan. Leikittelin ajatuksella, että muutan Vantaalle, otan koiran, en poistu enää koskaan asunnostani ja käperryn kuoreeni. Sellaisessa vaiheessa on tosi hyvä ottaa joku toinen mukaan, joka pelastaa levyn sellaisesta myrkkymielen alhosta.
– Mutta siitä vakavuudesta… se on liittynyt tähän Hearingiin aina, sellainen että mä olen tosissani ja että mä pystyn tähän ja nimenomaan yksin. Sen takia se on niin vakavaa. Että mut otettaisiin vakavasti ja että mä ottaisin itseni vakavasti. En tosikkona mutta tosissaan.
Väistämättä tulee mieleen, että vakavasti ottamiseen liittyy sukupuoli.
– Ainakin mä olen onnistunut ohjelmoimaan sellaisen asenteen omaan päähäni, mutta ei se myöskään ihan tyhjästä tule mun omaan päähän.
Toivottavasti siinä on näkynyt vuosien aikana myös jonkinlaista muutosta.
– On näkynyt, ihan hulluna muutosta. Silloin kun Pintandwefall aloitti, niin jossain lehdessä meidät, Barbe-Q-Barbies ja joku kolmas bändi esiteltiin niin että kuka näistä on Suomen seuraava tyttöbändi. Nyt tuntuu siltä että mitähän vittua, että mikä genre on tyttöbändi! Koska se tuntuu nyt niin absurdilta, huomaa että aika paljon on menty eteenpäin.
– Ja myös silloin kun me vaikka saavuttiin keikkapaikoille niin voi sitä opastuksen määrää… Onneksi sekin on muuttanut muotoaan.
Nykyään ei tule oletuksena että ahaa, he näyttävät nuorilta tytöiltä, selitetään miten nää hommat toimii.
– Tilanne on siis parantunut aivan hulluna, vaikka vieläkin on aika paljon kaikenlaisia olettamuksia. Mutta ei ehkä enää siitä, että mitä tytöt voi soittaa ja millaisessa bändissä ne voi olla. Tosin räppigeimissä tyypit on joutuneet ottamaan tilaa ihan tietoisesti, mikä on tosi hyvä koska sitten kun se on kerran otettu niin sen jälkeen se otetaan normina.
Olet kertonut, että uusi The Hearing -levy Demian on trilogian päätösosa, ja sehän tarkoittaa yleensä sitä, että jokin aikakausi on päättymässä.
– Jep, nyt päättyy aikakausi. Joskus 2012–13 päätin, että nämä on mun kolmen ensimmäisen levyn nimet. Mun piti tehdä ihan aluksi kolme biisiä, joiden nimet olisivat Dorian, Adrian ja Demian. Kaikki nimet tuli jostain kirjasta (Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, Stephen Fry: Liar ja Hermann Hesse: Demian) ja kirjojen herättämistä tunne- ja ajatusmöykyistä, ja sitten mä totesin, että nämä on ehkä vähän hankala saada käsiteltyä yksi per biisi. Kokonaisuus on niin iso, ja se hahmo jonka yhdistän näihin nimiin on niin monitahoinen ja eläväisen oloinen, joten mä mieluummin teen levyn joka kertoo siitä tunteesta tai henkilöstä.
Lue koko haastattelu Soundista 9/19.
