Maailmantähtiä oli samaan aikaan tarjolla esimerkiksi Turun Ruissalossa, mutta astetta maanläheisemmästä festaritunnelmasta pääsi nauttimaan toista kertaa järjestettävillä Harju Festivaaleilla. Pieneksi kaupungiksi Karkkilan rocktarjonta on nykyään esimerkillistä, sillä Harjun lisäksi kesän traditioihin kuuluu kovan kotimaisen kattauksen tarjoava Sunset Beach Party. Seurueemme ehti paikalle tarkastamaan Harju Festin aloituspäivä perjantain sävelet.
Nimensä vastaisesti Harjun kentältä torille siirretty tapahtuma on varmasti tärkeä henkireikä paikalliselle väestölle. Se ei silti ole tekosyy limbota riman alta, vaan tiivistetty esiintyjäkaarti oli laatuisa. Polarin Siepparin esikoisalbumi on yhdeksi vuoden kovimmaksi suomalaiskiekoksi todettu, joten keikka kotikonnuilla jo sinänsä kutkutti.
Pahaksi onneksi yhtyeen kokoonpano on kärsinyt vaikeasta turbulenssista ja nyt lavalla nähtyjä paikkaajia tituleerattiinkin työharjoittelijoiksi. Aikainen soittoaikakaan ei juuri aution teltan tunnelmaa kohottanut, mutta väliäkö hällä: Sieppari vetäisi albuminsa matskun läpi asiallisesti. Covervalinnoista Ratsian Lontoon skidit on toki ikoninen, mutta ehkä vähän liiankin ilmeinen valinta ja Ypö-Viiden Mikkitelineestä on puolet minun kahlattiin läpi puolivaloilla. Otollisemmalla soittohetkellä tällä biisiarsenaalilla voisin veikata homman olevan vielä paria pykälää riehakkaampaa.
Aki Kaurismäestä tunnetun kaupungin soittojuhlille Mies vailla menneisyyttä -elokuvastakin tuttu Marko Haavisto Poutahaukat -yhtyeineen sopii paremmin kuin hyvin. Haavisto keikkailee yhä aivan mielipuolista tahtia ympäri maata bändeineen, duona yhdessä kitaristi Jouni Saarion kanssa tai tyystin ominpäin. Rutiini näkyy päällisin puolin ujon miehen rautaisena esiintymisvarmuutena ja viihdyttäjän joviaalina ammattimaisuutena. Silti hommassa ei ole tippaakaan laskelmoivuutta tai falskiutta.
Ensimmäistä kertaa lavalla tositoimessa tavattu tuore kitaristi Jaakko Rossi osoittautui edeltäjiensä tapaan joukkoon hyvin sopivaksi tyylitaituriksi. Omasta laulukirjasta Haavisto täyttäisi montakin erilaista settiä ja harvoinpa Hank Williamsiakaan jää soittamatta. Pysäyttävin tulkinta kuultiin kuitenkin omasta ikisuosikistani Niin kuin lumi (joka sataa hiljalleen), joka saattaa olla vieläkin huikaisevampi klassikko kuin kaikkien turmiolan tommien ikivihreä Paha vaanii.
Palefacen Helsinki-Shangri-La (2010) jäänee melkoisella varmuudella aikansa mullistavimpien hiphop-äänitteiden joukkoon, joka paitsi kertoo ajastansa jotain olennaista, myös säilyttää arvonsa senkin jälkeen. Räjähtävä Nyrkki -kokoonpanoon on puolestaan kerätty sellainen määrä musiikillista taitoa aina rumpali Jaska Lukkarisesta lähtien, että sillä olisi vaikea livenäkään epäonnistua.
Jotenkin vaan tuntuu oudolta kuulla monen vuoden takaista suomenkielistä soolomatskua, kun artisti itse on pukannut sen jälkeen useammankin laatuisan albumin ja uutta suomenkielistä sanataidetta on ymmärtääkseni valmiina. Lisäksi jollain kummalla tavalla tuntuu, että painava sanottava loiventuu kepeämpien soul/funk-sovitusten myötä. Eipä sillä, että nämä huomiot olisivat kuuntelukokemusta millään tavalla pilanneet. DJ Leijonamielen poissaoloa riveistä sopi silti kummeksua.
Pakko myöntää, että vaikka kuinka olen Agentsia aina ymmärtänyt arvostaa tekemästään pioneerityöstä, niin alitajuisasti tällaisen ikihongan nykypäivän puuhat on tullut lokeroitua setien puuhasteluksi. Mutta kuinka voi ihminen olla väärässä! Yhtye on nyt aivan yhtä relevantti kuin kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sittenkin. Maestro Pulliainen on päällisin puolin elegantti kitaristimestari ja tarinaniskijä, mutta eniten hänestä huokuu päällikköasemansa. Tällaista auktoriteettia ei tekisi mieli koetella.
Vesa Haaja on sovittanut viimeisimpänä Agentsin solistin suuria jalkineita koipiinsa hyvällä menestyksellä ja hänen ilkikurinen habituksensa tuo mieleen seestyneen rockabilly-hurjapään, joka osaa olla sekä vilkkusilmäisen hurmaajan että särmikkään rokkarin roolissa. Saksofonisti Juho Hurskaisen tyylikäs olemus tuo taas kuvaan mukaan 1950-luvun Suomi-filmin tunnelmaa. Eikä mies mitään Careless Whisperiä todellakaan hönkinyt, vaan instrumentti sopi pelkistettyyn sointimaailmaan vallan erinomaisesti.
Agents sai tuntiin mahdutettua niin ikivihreitä, maittavia instrumentaaleja, vanhan liiton rautalankaa sekä kaikista näistä elementtejä sisältävää uutta tuotantoa syksyllä ilmestyvältä albumilta. Arvostus ja vilpitön nautinto eivät näköjään suljekaan toisiaan pois.
Illan päättänyttä Anna Abreuta ei festivaalitiimimme enää taipunut seuraamaan, mutta Annaa näkemättäkin voi kemujen annin uskaltaa sanoa olleen kohdillaan. Isossa mittakaavassa tällaiset pikkutapahtumat jäävät isompiensa varjoon, mutta niin kauan, kun tavallinen kuluttaja jaksaa huomiotaan ja ostovoimaansa sellaisissa käyttää, voidaan se kevyen musiikin paljolti pelätty näivettyminen välttää.