Lupa svengata! Pori Jazz 2016

Uutta, vanhaa, isoa ja pientä jazzia, nuorisopoppia, hiphoppia, iskelmää, rockia, bluesrockia, postrockia, progressiivista rockia, rockabillyä, rhythm & bluesia, soulia ja maailmanmusiikkia. Sitä kaikkea tarjoiltiin taas Pori Jazzissa.

Charles Bradley -kuva: Tomi Palsa / Pori Jazz

Festivaalireissuissa on jännittävintä muuttuvien säätiedotusten seuraaminen ennen tapahtumaa. Ilmatieteilijät lupailivat vielä tiistaina poutaa koko loppuviikolle. Lopulta päivistä keskimmäinen eli perjantai vietettiin kosteissa oloissa. Se näkyi kävijämäärässä: Kirjurinluodolle saapasteli 13 000 ihmistä, kun torstaina ja lauantaina väkeä kertyi päälle 20 000. Ankean sään vastapainoksi perjantaista kehkeytyi Soundin kaksipäisen valtuuskunnan mielestä festivaalien antoisin musiikkipäivä.

PORI JAZZ 14.-16.7.2016

Teksti: Pauli Kallio

Kolmen päivän anti oli taas häkellyttävän moninainen: uutta, vanhaa, isoa ja pientä jazzia, nuorisopoppia, hiphoppia, iskelmää, rockia, bluesrockia, postrockia, progressiivista rockia, rockabillyä, rhythm & bluesia, soulia ja maailmanmusiikkia. Pori Jazz on passeli paikka laajentaa musiikkimakuaan, ellei sitten saavu paikalle juuri ennen Brian Setzerin settiä ja kaasuttele kohta sen päätyttyä amerikanraudalla kotipuoleen.

Festivaali käynnistyi Kirjurinluodolla kolmen jazz-trion voimin. Alueelle valuvan yleisön toivotti päälavalta tervetulleeksi DeJohnette-Coltrane-Garrison, jossa kaikkien legendojen kanssa paukuttanut patteristi Jack DeJohnette kohtaa entisten soittokumppaniensa jälkikasvun. Kuulimme virtuoosimaista irrottelua ja vapaata häröilyä. Jimmy Garrisonin kuusikielisestä erikoisbassosta pulppusi sangen epäbassomainen soolo. Retkueen muusikkojäsenen mielestä parasta oli pianoon siirtyneen DeJohnetten ja Ravi Coltranen saksofonin välinen keskustelu.

”Kuulimme virtuoosimaista irrottelua ja vapaata häröilyä. Jimmy Garrisonin kuusikielisestä erikoisbassosta pulppusi sangen epäbassomainen soolo.”

Festivaalialueen uutuuksiin kuului pääareenan ja idyllisen Lokkilavan puoliväliin asfaltille pystytetty Jokilava. Sen korkkasi kitaristi Lionel Loueken trio. Hiukan hermostuttavaa tilutusta, totesi muusikkojäsen. En väittänyt vastaan. Brasilialaissävyinen jatko kuulosti viettelevämmältä, mutta jatkoimme Lokkilavalle. Siellä pianisti Kari Ikosen johtama Ikonostasis jo herkisteli ja herkutteli tyylin, joka sopii mitä parhaiten festivaalin entiselle ykkösestradille. Näin voimaannuimme kohtaamaan erään suomalaisen musiikkivuoden 2016 puhutuimmista kokoonpanoista.

Saimaa on Suomen suurin järvi eikä kaimabändikään ole pienuudella pilattu: kaikkiaan pari tusinaa soittajaa, laulajaa ja tanssijaa. Ohjelmistona Dingon, Yön, Juicen ja Esa Pakarisen ikivihreitä venyvinä ja paukkuvina afroprogefuusiosovituksina. Turhanpäiväiset lauluosuudet varmistivat, että huonokuuloisimmatkin tajusivat, missä mennään. Kritiikki torjuttiin kätevästi alleviivaamalla, että hei tää on tsoukki!

”Kova meno. Taitavia soittajia. Höpsötystä. Jokin tässä kuitenkin vastustaa”, puntaroi muusikko. Kirjoittavan kriitikon mielestä Saimaa hävisi kuvitellussa kotimaisten isojen orkesterien ottelussa Ricky-Tick Big Bandille grand slam -lukemin 3-1 (6-2, 6-1, 2-6, 6-1). Ensimmäisessä erässä kisataan soitossa, toisessa laulussa ja räpissä, kolmannessa tanssissa ja neljännessä huumorissa.

Malilainen Vieux Farka Touré palautti festarit paisuttelusta triokantaan. Muistiinpanoja ei juuri kertynyt, varmaankaan sen tähden, että tottelin juontajien usein toistuvia määräyksiä ja nautin musiikista. Periaatteessa en kuulu jumituksen ylimpiin ystäviin, mutta tuntuipa kotoisalta jättäytyä tunniksi Tourén sopivasti stabiilin soundin hellittäväksi, heilahdella rytmien mukana ja sulatella päivän särmikkäimpiä kitarasooloja.

Beth Hartin käsittelee se soundilainen, joka innostui enemmän kalifornialaisen bluesrockin niminaisesta: ”Tää on hyvä mimmi! Hieno laulusoundi, tukka ylhäällä ja paljon koruja. Aggressiivista asennemusaa. Olen välittömästi esiintyjän puolella. Soittaa myös pianoa oikein pätevästi. En tiedä, ostaisinko levyä, mutta mukavasti uppoaa keikalla.”

Jon Cleary & The Absolute Monster Gentlemen -kuva: Julius Töyrylä / Pori Jazz

Erinomaisesti osui ja upposi myös Jon Cleary & The Absolute Monster Gentlemenin iloluontoinen meininki. Britanniasta New Orleansiin emigroitunut pianisti on vallannut paikan heti seuraavassa rivissä Professor Longhairin, Allen Toussaintin ja Dr. Johnin takana. Trion rytmittelyä diggaillessa kävi väistämättä mielessä, että se iskisi vielä mojovammin isolla bändillä. Siispä Jungle Recordsin telttaan ja reppuun viime vuonna ilmestynyt Go Go Juice, jolla mellastaa kymmenhenkinen kokoonpano!

J. Karjalaisen ja Mustien lasien esikoissinkku Kolme cowboyta teki aikanaan niin vahvan vaikutuksen, että välttelin Karjalaisen tekemisiä muutaman vuosikymmenen. Ajan myötä vanhojen punkkien asenteet pehmenevät ja muusikot kehittyvät. Spekuloitavaksi jää, kummasta nyt on kyse, mutta Karjalaisen puhaltajilla ja Veli-Matti Järvenpäällä vahvistettu orkesteri kuulosti viihtyisältä. ”Kesäisiä ja positiivisia lauluja”, kiteytti muusikkojäsen. Ei lisättävää – paitsi että se lehmipaimenjollotus lähettää edelleen kauhunväreet nelistämään pitkin luurankoa.

Maailma on yli puolillaan kriitikkojen ylistämiä laulavia lauluntekijöitä, jotka eivät ole kovinkaan kummoisia säveltäjiä, saati sanoittajia tai laulajia, kun mittapuuksi nostetaan mahtava korsto nimeltä John Grant. ”Kuinka viehättävä esiintyjä ja henkilö”, täydensi muusikkomme. Grantin Jokilavan konsertista nauttivat eniten ne, jotka rakastavat Marzin ja GMF:n kaltaisten jyhkeiden klassikoiden lisäksi myös kahden jälkimmäisen albumin syntikkapulputuksia. Toistaiseksi olen oppinut vasta sietämään niitä, mutta ehkäpä Mr. Grant toimii hiljalleen avautuvana porttina postrockin tummanpuhuvaan maailmaan.

John Grant -kuva: Julius Töyrylä / Pori Jazz

Bird ja Dizzy? Beatles vai Stones? Robin vai Isac Elliot? Näitä kysymyksiä on heitelty ilmaan siitä lähtien, kun maailman toinen bändi perustettiin. Kysymys on jopa jossain mitassa mielekäs silloin, kun taistelupari ammentaa musiikkina samoista lähteistä. Porin varkain rokkijuhliksi muuttuneilla jatseilla vastakkain asettuivat Brian Setzer’s Rockabilly Riot ja Imelda May.

Kumpikin tuntee ja rock’n’rollin paremmin kuin omat perstaskunsa. Molempien bändi hallitsee tyylilajin perinpohjaisesti ja pystyy tarpeen vaatiessa irtautumaan siitä. Mutta kumpi hurahtaa lähemmäs Johnny Burnetten trion hurmahenkeä? Kumman rokkauksessa ukkonen jyrähtää, salama iskee ja helvetin tuli käryää? Kumman mellakka on vaarallisempi? Vastaus on Imelda May. Stray Cats palautti aikanaan punkin 50-lukulaiseen rockiin. Chrissie Hynden ja Wanda Jacksonin risteytykseltä kuulostava ja näyttävä Imelda May tekee sen nyt eikä 1970-luvulla.

Perjantai alkoi yhtä hienosti kuin torstai päättyi. Viime vuonna Manchesterin jazzin viestikapulaa kantoi kupliva Go Go Penguin, nyt trumpetisti Matthew Halsallin ihanasti virvoittava The Goldwana Orchestra. Täten nimeän Manchesterin Britannian Tampereeksi, sillä kummankin kaupungin ankeiden rock-kolossien varjossa kukoistaa eloisa jazz. Tamperelainen jazz vain ei jostain syystä tunnu kelpaavan Poriin. Goldwanalle antoi harvinaisia vivahteita harpisti Amanda Whitening, jonka eläytymistä oli katsella ja soittoa riemu kuunnella. ”Tämänvuotinen huippuhetki. Olisin voinut istua iltaan asti kuuntelemassa”, huokasi muusikko-osapuoli.

”Täten nimeän Manchesterin Britannian Tampereeksi, sillä kummankin kaupungin ankeiden rock-kolossien varjossa kukoistaa eloisa jazz. Tamperelainen jazz vain ei jostain syystä tunnu kelpaavan Poriin.”

Kuulin nyt Ricky-Tick Big Bandia ja Julkista Sanaa kolmannen kerran, joka toden sanoi. Aiemmin innostuin pienin varauksin, nyt ei voinut kuin antautua ehdoitta. Iso orkesteri jatsaa entistäkin rennommin ja tiukemmin. Se on totisesti antanut itselleen luvan svengata. Räppikolmikon yhteispeli luistaa kuin rasvattu salama. Kaikilla on hauskaa tai vielä hauskempaa.

Sade taukosi Ricky-Tickin ajaksi, mutta vakiintui sen jälkeen tasaiseksi lotinaksi. Richard Ashcroft kuulosti lehdistöteltan kankaan läpi keneltä tahansa kohtalaiselta trubaduurilta, joka säestää itseään kitaralla. Kuulostelimme tovin norjalaisen Jaga Jazzistin visuaalisesti viihdyttävää kosketinvoittoista fuusiojurnutusta ennen kuin kävimme toteamassa, että Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi valitsema Nina Mya on sangen pätevä, perinteinen ja sielukaskin jazzin tulkitsija. Kaikkialle ennättävä helsinkiläisten nuorjatsarien ykkösketju säesti.

Joss Stone -kuva: Samuli Pentti / Pori Jazz

Esikoislevy The Soul Sessions (2003) teki Joss Stonesta teinisensaation. Sittemmin ura ei ole edennyt aivan yhtä säkenöivien tähtien alla, mutta se ei estä Stonea olemasta kolmikymppisenä kerrassaan valloittava esiintyjä. Muusikkojäsenen puheenvuoro: ”Sielukas laulaja, hyvä bändi, ihanat taustalaulajattaret. Luonnonlapsi, joka uskaltautui yleisön sekaan kirmaamaan. Avoimuus ja aurinkoisuus vievät pitkälle. Jenni Vartiainen kävi laulamassa yhden biisin. Miksi?”

Snarky Puppy jäi toissa vuonna kuulematta, joten Lokkilavalle piti marssia kesken Joss Stonen bileitten. Siellä sitä saatiin, siis yltiöpäisen tiukkaa ja äkkiväärää fuusiojazzia New Yorkin monikansallisen nuorison sormista ja suista. Yhdeksänpäisen bändin levytystahti (kuusi albumia alle neljässä vuodessa) on yhtä kiihkeä kuin sen keikkameininki. Intoa riitti myös faneilla, jotka hihkuvina hihhuleina hyppelivät märällä nurmella. Muusikkojäsen lisäsi puppelit kuuntelulistalleen.

On se kaunista, kun muutama sata muoviin kääriytynyttä ihmistä istuu Lokkilavan penkeillä ja keskittyy hämärtyvässä illassa musiikkiin! Syyn hiljentymiseen ja hurraamiseen antoi Gregory Porter, eräs aikamme kovimmista jazz-äänistä. Tai paremminkin Porter on Donny Hathawayhin vertautuva soul-mies, joka esiintyy jazz-bändin kanssa. Komean rupeaman kohokohdaksi erottui pitkä, soolosta sooloon polveileva 1960 What?

Vartin verran yli lasketun ajan kestänyt keikka päättyi lennokkaisiin jameihin, joissa musikantit harvenivat yksitellen, kunnes lavalla elämöi enää rumpali Emanuel Harrold.

”On se kaunista, kun muutama sata muoviin kääriytynyttä ihmistä istuu Lokkilavan penkeillä ja keskittyy hämärtyvässä illassa musiikkiin!”

Porter olisi kelvannut perjantain huipennukseksi, mutta vielä oli jäljellä Porissa yhdentoista vuoden tauon jälkeen vieraillut Ms. Lauryn Hill. En ole mainittujen vuosien aikana juuri lotkauttanut korvaani Hillin levyille, mutta tämä esitys sai toivomaan uutta kuunneltavaa. Mikä siinä on muka niin vaikeaa? Valikoidaan muutama laulu. Täytyyhän niitä olla varastossa! Täydennykseksi napataan tarvittaessa jokunen lainakappale. Niitä nimittäin on muitakin hyviä kuin Nina Simonen FeelinGood ja Marleyn hitit. Sitten viedään tämä hemmetinmoinen flamencolla ja afro-kuubalaisuudella maustettu soul-funk-hiphop-masiina studioon. Polkaistaan kone käyntiin ja kohta tulee valmista!

Lauryn Hill -kuva: Julius Töyrylä / Pori Jazz

Lauantai alkoi koukkauksella Porin taidemuseoon, trendikkäästi islantilaisen Eggert Péturssonin omintakeisen kukkaloiston keskelle. Siitä matka jatkui Lokkilavalle juhlistamaan Eero Koivistoisen ja vähän Reiska Laineenkin 70-vuotispäiviä. Vieraille tarjottiin maukasta ja ravitsevaa kotimaista jazzia, mutta viimevuotisen Hati Hati -albumin lumous jäi saavuttamatta. ”Mäkysen basari kumisee vittumaisesti. Mitä on ollut miksaajalla mielessä? Nyt kun meni ärtymyksen puolelle, niin samalla vauhdilla yleisöstäkin. Kyllä on tekopyhää hölöttää soolon aikana ja taputtaa sen jälkeen muka innokkaana muiden mukana”, ärähti muusikkokuulija.

Pirkka-Pekka Petelius & Irti-orkesteri todisti, että huippusoittajien pestaaminen ei paljon lämmitä, jos musiikki on silkkaa hömppähuttua. Luovutan taas puheenvuoron seurueen toiselle puolikkaalle: ”Voi hyvänen aika. Onhan Pirkka-Pekka ihan paras Luontoillan isäntä. Mukavaa, että sen uralla on taas nostetta. Sami Pitkämön tekemät biisit sitten… Välispiikkien takia täällä voi istua.”

”Kyllä on tekopyhää hölöttää soolon aikana ja taputtaa sen jälkeen muka innokkaana muiden mukana”

Monilavafestivaaleilla risteily on yhtä valintojen tekemistä. Saako Ane Brun vai Steve Coleman & Five Elements kunnian toimia Charles Bradleyn lämppärinä? Ensin muutama kappale Brunin tyylikästä ja lajissaan ansiokasta puolikolkkoa poppia. Sitten asfaltilta Lokkilavan nurmelle saksofonisti Colemanin elementtien pariin. Muusikon tuntemukset: ”Hengästyttävää menoa. Junnaava rytmi on hyvä soolon alla. Aurinko paistaa ja hyvältä kuulostaa.” Vauhtia ei tosiaan puuttunut. Yhtyeen johtajan ja trumpetisti Jonathan Finlaysonin ajatustenvaihto yltyi väittelyksi, miekkailuksi ja vapaaotteluksi.

Järkiperäinen nykyihminen voi havaita Charles Bradleyn vanhakantaisessa soul-meiningissä tahattoman komiikan piirteitä, jos ottaa niiden etsimisen asiakseen. Järjenkäyttö sikseen! En voi olla ihailematta ja rakastamatta seitsemääkymmentä lähenevää miestä, joka antaa aina kaikkensa ja vähän päälle. Laulaa rakkaudesta, onnesta, tuskasta ja vääryyksistä. Ja millä äänellä! Veivaa lantiotaan ja pudottautuu polvilleen kuin olisi vuosi 1968. Ylistää äitejä törkeän tunteellisesti ja halaa lopuksi yleisönsä. Kaiken tämän – ja enemmän – hän tekee tinkimättömän Extraordinaires-yhtyeensä säestyksellä. Aamen!

”En voi olla ihailematta ja rakastamatta seitsemääkymmentä lähenevää miestä, joka antaa aina kaikkensa ja vähän päälle.”

Täyteläisen soul-annoksen jälkeen tuntui sopivalta jättää Pori Average White Bandin letkeässä rytmissä. Antoisan tapahtuman myötäsukainen käsittely päättyköön ulkomusiikilliseen soranuottiin. Festivaalin juontajat lienevät jonkinasteisia puheilmaisun ammattilaisia. Niinpä heiltä odottaisi muutakin kuin ainaista ison käden penäämistä lavalta poistuneelle esiintyjälle ja yleisön komentelua nauttimaan. Nuorempana ja kärttyisämpänä olisin saattanut korottaa ääntäni: ”tunkekaa se iso käsi ahteriinne ja nauttikaa oikein Satakunnan kautta!”

PAULI KALLIO