Rockfest-raportti, osa 2: päätöspäivä oli Avenged Sevenfoldin hallintaa, mutta paljon muutakin herkkua kuultiin

Niki Soukkio/Rockfest

Avenged Sevenfold oli hienossa vireessä hyvinkääläisfestivaalin päätöspäivänä.

Rockfestin aurinkoinen lauantaipäivä alkoi reippaalla punkin rytkeellä, kun Kivi-stagelle astelivat vuoronperään tamperelainen Huora ja Teemu Bergmanin johtama Pää Kii. Sää oli viimeinkin suosiollinen ja juhlakansa näytti nauttivan täysin siemauksin viikonlopun ensimmäisen varsinaisen vapaapäivän vapautuneesta festaritunnelmasta. Vaikka hauskaa riittikin, Bergman käytti tilaisuuden hyväkseen esittämällä setin puolivälin paikkeilla luultavasti viikonlopun väkevimmän työvoimapoliittisen kannanoton. ”Kaikki työttömyys johtuu siitä, ettei työkkäri järjestä tarpeeksi kursseja joissa mennään aamulla kaivamaan kuoppia ja palataan illalla täyttämään ne”, mies julisti ennen Takaisin työttömyyskortistoon -kappaleen kimppuun käymistä.

Musiikillisesti yhtye tarjoili maittavan otoksen rakastetuimmista ralleistaan Ees Jotain Positiivist -repäisystä Kalifornia Dreamingiin. Nähtiinpä lavalla Tehosekoittimesta tunnetun Otto Grundströmin vierailukin, jonka Bergman alusti toteamalla reteästi: ”Onhan täällä nähty kaikenlaista Ozzya ja Rob Halfordia, mutta tässä tulee se todellinen rocktähti”.

Punk-rypistysten välissä päälavan korkkasi Stam1na, jonka levytysuraa läpikäynyt setti oli varsinaista kotimaisen thrashin riemujuhlaa. Soitto oli tiukkaa ja soundit erittäin kohdillaan. Yhtye antautui villin energian vietäväksi sen verran perusteellisesti, ettei sinänsä kookas lavakaan meinannut riittää herrojen temmellyskentäksi. Basisti Kai-Pekka Kangasmäki ja laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen jalkautuivatkin keikan lopuksi lavan eteen tykittelemään, Kangasmäen kirmatessa jopa koko lavarakennelman ympäri ennen setin paketoimista.

Päälavan seuraava esiintyjä, ruotsalais-tanskalainen pop metal -suuruus Amaranthe tarjosi iki-ihanan Elize Rydin kauniin kuulaan laulun ja Henrik Englund Wilhelmsson murinan sujuvaa vuoropuhelua. Harmillisesti yhtye joutui kamppailemaan välillä teknisten ongelmien kanssa, mutta niistäkin huolimatta poppoo vei pääosin albumikolmikko AmarantheMassive AddictiveMaximalismista koostuneen settinsä kunnialla maaliin.

Keikan, ja kenties samalla koko päivän, kovin yllätys nähtiin toisen encoren alussa, kun kitaristi Olof Mörck kutsui paikalle saapuneen tyttöystävänsä lavalle ja kosi tätä tuhansien silmäparien todistaessa tuoreen kihlaparin onnea. Mikä olisikaan ollut tähän perään sopivampi kappalevalinta kuin Endlessly, josta kuultiinkin erityisen kaunis tulkinta ennen varsinaisen setin päättänyttä Drop Dead Cynicalia.

Romanttiset ajatukset ropisivat mielestä nopeasti, kun allekirjoittaneen siirtyessä kohti Perkele-lavaa, läheisellä Kivi-stagella esiintynyt CKY päätteli omaa settiään GG Allin -laina Bite It You Scumilla. Kuinka kaunista!

Täyteen pakatulle esiintymisteltalle saavuttaessa Lappeenrannan merkittävin vientituote Kotiteollisuus viritteli jo tuttua runttaustaan. Keikka noudatteli Kotiteollisuus-kaavaa miltei kaikilta kanteiltaan: radiohitit seurasivat toisiaan, Jouni Hynynen jutusteli muun muassa pienen ihmisen vaikeuksista ahneiden herrojen ikeessä ja Janne Hongisto esitteli takapuoltaan viekoittelevalla tanssiesityksellä. Aurinko paistoi, ilmassa tuoksui olut ja sanat ”Kuka täällä komentaa? Ketä täällä totellaan?” kajahtelivat kohotettujen nyrkkien tahdissa sinertävälle iltataivaalle. Voiko festivaalitunnelma tästä enää suomalaisemmaksi tiivistyä?

Päälavan puolella Tukholmasta ponnistava Opeth tarjoili kuusi kappaletta käsittäneellä, mutta täyden tunnin kestäneellä keikallaan sukelluksen progressiivisen metallin syvään päähän. Yhtyeen pitkät ja polveilevat kappaleet hypnotisoivat paikalle vaeltaneet massat ja transsimainen ilmapiiri kulminoitui setin päättäneeseen reiluun kolmetoistaminuuttiseen Deliveranceen. Tokihan nokkamies Mikael Åkerfeldt ehti myös muistelemaan huuruista menneisyyttään kertomalla muun muassa tapauksesta, jolloin päätyi myymään signeeratut Judas Priest -albuminsa huumeharrastuksensa rahoittaakseen. Onneksi nykyään miehellä menee jo ilmeisesti paljon paremmin.

Viiksistä ja progeilusta ei nähty tai kuultu vilaustakaan, kun Kivi-lavalle asteli seuraavaksi oululainen Blind Channel. Yhtye itse kuvailee edustamaansa musiikkityyliä ”violent popiksi”, mutta väkivallan läsnäolo jää yhtyeen musiikissa ja live-esiintymisessä hivenen mysteeriksi. Kenties kuitenkin parempi niin. Energiaa oululaisilla nuorilla miehillä joka tapauksessa riittää, eikä raskaita kitarasärövalleja vyöryttäviä poikabändejä nyt varsinaisesti tungokseksi asti ole, joten tervetulleen lisän partojen, nahan ja niittien dominoimalle tyylisuunnalle yhtye ehdottomasti tarjoaa.

Illan pääesiintyjäksi kiinnitetty Avenged Sevenfold karisti kevyt-Metallican maineen harteiltaan viimeistään kahden vuoden takaisella The Stage -albumilla. Ilmaisunsa kyseisellä levytyksellä progressiivisempaan suuntaan vienyt yhtye jätti kuitenkin musiikillisen maalailun tällä kertaa vähemmälle ja keskittyi tarjoilemaan yleisölle tiukan paketin niskalihastreeniä railakkaimpien menopalojensa muodossa.

Juuri edellisyönä Download-festivaaleilta Suomeen saapuneen yhtyeen solisti M. Shadows kertoi roudareiden paiskineen hommia koko yön lavarakennelmien eteen. Aherrus ei ollut mennyt  hukkaan, sillä sen verran komeat puitteet orkesterin henkilökunta oli saanut loihdittua kasaan. Yhtyeen setin aikana saatiinkin todistaa festivaalien vaikuttavimpia pyroja ja paukkuja.

Shadows mainitsi myös vähille unille jääneen yön verottaneen äänivarojaan, mutta häiritsevyyteen asti moista ongelmaa ei kuitenkaan ollut havaittavissa. Minkäännäköisiä esitysteknisiä vaikeuksia ei tuntunut olevan myöskään Synyster Gatesilla, josta on vuosien myötä muodostunut yksi sukupolvensa merkillepantavimmista kitarasankareista. Mies vetäisi alavirerunttauksesta, klassisen kitaran hyväilystä ja bluesjammailusta muodostuneen repertuaarinsa täydellisen tyylipuhtaasti, Zacky VengeancenJohnny Christin ja Brooks Wackermanin muodostaman komppiryhmän tarjotessa miehelle mitä oivimman alustan sankaroida menemään.

Keikka huipennettiin encoren lopuksi tyhjentämällä Shadowsin kehotuksesta katsomon etualalle laajaakin laajempi pitti, joka täyttyi alta aikayksikön vinhasti pyörineistä moshaajista. ”Näyttäkää mitä Suomi osaa!” mies kannusti ja senhän yleisö päätyi totta vieköön tekemään.

Keikan päättäneiden ilotulitteiden savun hälvetessä, ja sivulavoilta kantautuneiden walesilaisen Skindredin ja ruotsalaisen Normandien sävelten sekoittuessa pimenevällä yötaivaalla kauniiksi kakofoniaksi, päällimmäisenä mielessä oli lohdullinen ajatus siitä, että eipä sillä rockilla ole puheista huolimatta edelleenkään mitään hätää.

Samaa voisi päätellä myös tiedottaja Tomi Lindblomin lausunnosta, jonka mukaan Rockfest oli menestys ja paikalla piipahti neljän päivän aikana kaikkiaan noin 60 000 kävijää. Jatkoa saattaa siis hyvinkin olla luvassa.