Liveraportti: Megadeth ja Marilyn Manson huipensivat Rockfestin perjantai-illan, kotimaiset bändit kovassa iskussa

Sami Lommi

Rockfestin perjantai kulki raskaissa merkeissä.

Hyvinkään lentokentällä järjestettävän Rockfestin perjantai noudatteli ilmojen puolesta edellispäivien teemaa: kylmää ja tuulta riitti enemmän kuin tarpeeksi. Katettu Perkele-stage olikin mitä oivin paikka hakea suojaa ilmojen haltian vähemmän toivottuja voimia vastaan. Se, että lavalle oli juuri astelemassa Lappeenrannan thrash/death metal -ylpeys Mokoma, ei missään nimessä ainakaan vähentänyt lämpimänä kohkanneen teltan houkutusta.

Energisesti esiintyneen yhtyeen setti pullisteli tuoreen Hengen pitimet -albumin kappaleita, jotka olivat yhteislaulusta ja innostuneista reaktioista päätellen porautuneet jo hyvissä ajoin yleisön kollektiiviseen tietoisuuteen.

Toki nyrkit pumppasivat ilmaa villisti myös Marko Annalan johtaman koplan visiteeratessa varhaisemman tuotantonsa parissa, ja saatiinpa lavan edustalle keikan loppua kohden jopa pieni pittikin pyörimään. Hyvä!

Päälavan puolella seuraavaksi esiintynyt Amorphis avasi kotimaan festarikautensa osana toukokuussa ilmestyneen Queen of Time -albumin kiertuetta. Livedebyyttinsä uutuusalbumilta saivat The Golden Elk sekä Daughter of Hate, mutta vanhoja fanejakin toki muistettiin kaivelemalla katalogin syövereistä muun muassa Elegy-raita Against Widows ja Tales from the Thousand Lakesilta löytyvä The Castaway.

Sitä vaivattomuutta, jolla laulaja Tomi Joutsen vaihtelee puhtaasta laulusta rintakeää ravisuttavaan murinaan ei voi muuta kuin ihailla!

Irtiotto raskaammasta metallin mäiskeestä tapahtui Kivi-stageksi nimetyllä sivulavalla, jossa Reckless Love tarjoili paikalle kerääntyneelle yleisölle häpeilemättömän 80-lukulaista hard rockiaan. Liekö sattumaa vai ei, että juuri kyseisen setin aikana aurinko pilkahti illan ensimmäisen ja viimeisen kerran kunnolla esiin pilviverhon takaa. Tämä tarjosikin solisti Olli Hermanille mitä parhaimman syyn esitellä paljasta ylävartaloaan uv-säteiden lämpimässä kimalluksessa.

Yhtye soitti hitikkään settinsä varmalla otteella, ja olipa orkesterin pop-koukkuisesta glam metal -paahdosta mitä mieltä tahansa, Hermanin karismaa ei käy kiistäminen. Mies onkin yksi harvoista kandidaateista tavoittelemaan himoittua ”Suomen David Lee Roth” -titteliä.

Megadeth, päälavan toinen suurista ulkomaisista nimistä, palautti ajatukset aurinkoisen Sunset Stripin pintakiillosta takaisin (ei niin) dystooppiseen Hyvinkään koleuteen. Äkäisen miehen mainetta kantava Dave Mustaine komppanioineen asteli lavalle Dystopia World Tourin merkeissä, mutta alkuvuodesta Grammylla palkitulta nimikkoalbumilta esitettiin lopulta vain kaksi kappaletta (Dystopia ja The Threat Is Real), muun setin edustaessa paria poikkeusta lukuun ottamatta lähinnä yhtyeen klassikko-osastoa.

Voi olla, että kyseessä oli vain allekirjoittanutta vaivannut ongelma, mutta Mustainen laulu jäi turhan usein murhaavasti jyränneen musiikin jalkoihin. Välispiikeissään sinänsä hyväntuuliselta vaikuttanut laulaja keskittyi lähinnä hämmästelemään juuri kuulemaansa uutista, jonka mukaan vastikään julkaistu Killing is my business… and business is good -uusintajulkaisu olisi päätynyt Japanissa listaykköseksi saakka. Pitipä tieto paikkansa tai ei, mies muisti kuitenkin hienosti mainita itsensä ja yleisön välillä vallinneen yhteyden olevan kuitenkin aina lopulta myyntilukuja paljon tärkeämpää.

Soiton puolesta orkesteri oli hyvässä iskussa, David Ellefsonin ja kokoonpanon viimeisimmän lisäyksen, rumpali Dirk Verbeurenin pitäessä kompin tiukasti kasassa. Tähän päälle kelpasi kitarasankareiden tilutella – ja sitähän Mustaine ja Kiko Loureiro sitten tekivätkin koko rahan edestä.

Soiton sujuvuudesta huolimatta se suurin kipinä tuntui kuitenkin jääneen yhtyeen esityksestä uupumaan. Kenties odotukseni olivat yksinkertaisesti mitoitettu hieman liian yläkanttiin, sillä onhan Megadeth kuitenkin allekirjoittaneelle Metallican jälkeen se henkilökohtaisesti kaikkein rakkain thrash metalin ”neljästä suuresta”.

Sami Lommi

Illan pääesiintyjää odotellessa vauhtia kelpasi käydä hakemassa Turmion Kätilöiden tarjoaman industrial-poljennon ääreltä. Yleisön hyppysiinsä heti kättelyssä vanginnut orkesteri tarjoili tanakoita menopaloja uransa varrelta ja esitti samalla kertaa myös Sikiö-singlensä ensimmäistä kertaa liveolosuhteissa. Ehtaan Kätilö-tyyliin kattaukseen kuului myös suhteellisen absurdeja lavaspiikkejä/väliesityksiä, joiden aikana kuultiin muun muassa Hyvinkää-aiheisia vitsejä sekä Mikko Alatalon ikonisen Puuhamaa-tunnarin mukailua.

Marilyn Mansonin keikalle suunnistettaessa ilmassa velloi kuitenkin kaikkea muuta kuin alatalomaista joviaalisuutta. Siellä tuoksui vaara. Päälavan porteista sisään astuessani mielessä risteili mitä moninaisempia ajatuksia: millaisella tuulella illan tähti mahtaa tällä kertaa olla? Saammeko nauttia skarpista, parhaimmillaan edelleenkin yhdestä nykyrockin verevimpiin lukeutuvista nokkamiehistä vai mumisevan öykkärin sekoilusta? Epäilyksille oli myös perusteensa – sen verran suuria huolia mies on onnistunut faneissaan ja ystävissään viime vuosien käytöksellään herättämään, eivätkä keikat ole aina todellakaan menneet kuin Strömsössä.

Edellisellä Suomen-visiitillään Manson joutui hoitamaan lauluvelvollisuutensa valtaistuimelle sidottuna. Syynä poikkeukselliseen järjestelyyn oli aiemmin New Yorkin -keikalla tapahtunut onnettomuus, jossa mies joutui päälleen kaatuneen lavarakenteen runnomaksi. Vammoistaan toipunut Manson ottikin ilon irti vapaudestaan ryömimällä tuon tuosta lavan edustalla ja kiehnäämällä stagen keskelle pystytetyssä puhujapöntössä. Varsinainen shokeeraaminen jäi kuitenkin lähinnä sinänsä vaikuttavan räkäjojon kanssa puljaamiseen, sekä jälkien siistimiseen käytetyn nenäliinan yleisön joukkoon paiskaamiseen. Kukahan onnellinen senkin sai napattua?

Vaikka ulkomusiikilliset seikat nousevatkin Mansonista puhuttaessa usein valokeilaan, on helppo unohtaa, että kyllähän tällä miehellä hittejä riittää. Setissä kuullut kappaleet oli puristettu vuoden 1996 läpimurtoalbumi Antichrist Superstarilta valikoitujen hittien väliin, lukuun ottamatta vihoviimeisenä kuultua Gerard McMann -laina Cry Little Sisteriä. Kiertueen aiheena olleelta Heaven Upside Down -albumilta kuultiin kaikkiaan kaksi vetoa: Kill4Me ja Say10, mutta tokihan Eurythmics-cover Sweet Dreams (Are Made of These) ja The Beautiful People ajoivat yleisön illan kovimpaan hurmokseen.

Rock-kentälle 90-luvulla kaivatun piristysruiskeen antanut rienaaja saattaa olla keski-ikäistynyt, mutta esiintymiseen heittäytyminen tulee edelleen suoraan selkäytimestä. Eihän se aina lauluteknisesti maaliin osu, mutta eipä sen kuulukaan. Rosot, lika ja visva ovat olennainen osa tätä Marilyn Mansoniksi -nimettyä kokonaisvaltaista performanssitaideteosta. Se saattaa jakaa mielipiteitä, mutta niinhän hyvän taiteen tuleekin tehdä. Näin tapahtui tämänkin keikan kohdalla, mutta mitä muuta siltä olisi lopulta voinutkaan odottaa? Käteen jäikin siis hyvin marilynmansonmainen keikkakokemus, niin hyvässä, kuin monen mielissä pahassakin.

Illan viimeiseksi esiintyjäksi valikoitui losangelesilainen rap rock -ryhmittymä Hollywood Undead, jonka liveshow’ta ylistävät arviot eivät osoittautuneet lainkaan tuulesta temmatuiksi. Orkesterin intensiivisyys oli suorastaan käsin kosketeltavaa ja soittajalta toiselle kiertävät instrumentit mainio lisä jo muutoinkin viihdyttävään pakettiin. Lyötiinpä kitara yhdessä vaiheessa yleisön joukosta valikoidun faninkin kaulaan ja pienen Paranoid-tapailun jälkeen vieraileva tähti pääsi vielä säestämään Comin’ in Hot -kappaletta orkesterin mukana. Juuri näin se ilta kuuluukin päättää!