Torstai
Autotallirock -ja punkpainotteisen torstaipäiväni aloittava Linkopii osoittautuu varsin mainioksi tulokkaaksi. Paahtavasta helteestä huolimatta paikalle on raahautunut kiitettävästi populaa, mutta toki vielä tähän aikaan päivästä jätetään suomalaisittain turvallinen rako lavan ja yleisön välille.
Linkopiin tytöillä ja pojilla on persoonallinen tyyli niin musiikin kuin ulkoisen habituksenkin osalta. Laulupuolta hoitelevat rumpuja ja kitaraa soittavat tytöt, välillä jopa yhteistuumin. Ajoittain hieman sekavan kaahauksen keskeltä tymäkkälinjainen bassottelu varastaa huomion. Nähdäänpä keikan keskivaiheilla kunnon soolojakin ja muita hupaisia stadionrockillisia elkeitä. (VS)
Toisinaan musiikkiin on ladattu niin suuria voimia, että niitä hallinnoivat ihmiset tuntuvat olevan yhteydessä toiseen todellisuuteen. Lac Belotin taiteessa tämä vaikutelma on erityisen voimakas. Laulut ovat kuin otteita lasinkuultavasta virrasta, joka vuoroin soljuu hentojen kynnysten yli ja vuoroin kasvaa ahnaskitaisiksi hyökyaalloiksi. Äänet suostuvat korkeintaan kanavoitaviksi, eivät koskaan kokonaan valjastetuiksi.
Silti kaikki on koko ajan yhden ihmisen käsissä. Jarno Takkumäki on origo, jonka kautta musiikki säteilee koko orkesteriin. Hän seisoo pianon takana sulkeutunein ilmein, suu hieman liian kiinni mikrofonissa. Laulu on lähes mutisevaa, sanoista saa harvoin selvää. Silti tulkinta vetää musiikkia mukanaan kuin massiivista karavaania. Vaikutelma on mykistävä.
Sidewaysissä seitsenhenkisenä esiintynyt Lac Belot osoitti kasvaneensa puolessa vuodessa metritolkulla. Yhtye hallitsi nyanssinsa lähes täydellisesti ja sai akustisesti pulmallisen Upstairs-tilan taipumaan satumaiseen ilmaisuunsa. Äänet ehkä ottivat seinistä ylimääräisiä kimmokkeita, mutta se vain lisäsi ilmaisun kavalkadimaisuutta. Sävelet ja tila osa samaa vaivattomasti hengittänyttä organismia, joka levitti koko tähtitaivaaksi kirjoillun kehonsa yleisön nähtäväksi.
Viimesyksyisen Abracadabra-debyytin materiaaliin uskollisesti tukeutunut konsertti ei tarjonnut uusia tulkintoja. Sen sijaan soitosta välittyi vapautuneisuus, joka jalosti kappaleita niin terävämmäksi kuin suurpiirteisemmiksikin. Laulut paljastivat myös levyversioita auliimmin sukulaissuhteensa vuosituhannen vaihteen indie-suuruuksiin. Fantasiamaailmoja mittailleissa soitinnuksissa väreili Mercury Revin ja The Flaming Lipsin kauneudentaju, ja voimalla lyöneissä perkussioissa kohisi sävytarkasti Dave Fridmannin tuotantojälki.
Jäljittelyksi Lac Belotin musiikki oli kuitenkin liian omapäistä ja epäsovinnaista. Kappaleiden rakenteet mursivat sisukkaasti kaavoja ja soittajien haltioituneet ilmeet kertoivat retken vievän kohti tuntematonta, vaikka kaikki oli kirjoitettu pilkulleen valmiiksi. Viimeisenä ankkurina toimi Takkumäen laulu, joka oli vain ja ainoastaan hänestä itsestään lähtöisin, ehkä vain ja ainoastaan häntä itseään varten.
Kokonaisuus oli korostuneesti riippuvainen jokaisesta osatekijästään. Silti kaiken saattoi pysäyttää myös yhteen ainoaan näkyyn; Takkumäen staattiseen hahmoon voimiensa tunnossa puhkuvan orkesterin edessä. Silmät vain puoliksi auki, suu ääniä tunnustellen, läsnä mutta kuitenkin toisaalla, porttina jollekin ja porttina jonnekin. (HL)
Pää Kii starttaa vuoden 2019 festarikesänsä Sidewaysista, joten odotettavissa on pirteitä heppuja, vai onko sittenkään? Naaman punoituksesta päätellen Teemu on ainakin viettänyt tovin jos toisenkin Heiniksen terassilla. Tuskinpa kuitenkaan tänään, sillä lavalla ei häärää pillerihumalaisia poikia vaan äärimmäisen sympaattisia ja taidokkaita musanörttejä.
Suomipunkin tämän hetken paras bändi paahtaa menemään kauniimmin kuin koskaan, eikä se kulje ketunhäntä kainalossa vaan uskaltaa olla oma itsensä, eli rehellisen rujo ja jopa kahjo. Sanoituksiin pääsee helposti sisään, varsinkin jos on liikkunut Kallion huudeilla tai kokenut edes yhden epäonnisen suhteen. Sidewaysin yleisössä Takaisin työttömyyskortistoon hoilataan autuaasti yhteistuumin ja mainio coveri Riki Sorsan Haaveet-biisistä herättää erityistä hilpeyttä. Muutamaa hauskaa välispiikkiä lukuunottamatta setti niitataan Ramones-tyylisesti yhteen putkeen. Teemun ujonoloinen ˮkiitos taputuksistaˮ kruunaa ihanan Pää Kii -keikan. (VS)
Kurt Vile & The Violators. Kuva: Mika Kirsi
On helppo keksiä monia syitä, miksi Kurt Vile on täysin väärä artisti päälavalle niinä kellonlyöminä, joina kansanjuhlan pitäisi toden teolla alkaa. Pintapuolisesti kuunneltuna hänen kappaleensa ovat yhdestä puusta veistettyjä. Hän ei juurikaan vaivaudu houkuttelemalla yleisöä puolelleen. Hänen yhtyeensä soittaa patsasmaisin ilmein ja yksitotisella otteella. Hän ei yritäkään laittaa lauluihinsa mitään tunnistettavalla tavalla omaa, vaan kaluaa muodottomaksi jäystettyä ydinkiveä.
Mutta, hämmästyttävää kyllä, kun mies nousee lavalle, koko antisankarius kääntyy hänen edukseen.
Torstai-illan prime timeen sijoitettu Vile oli päättänyt ottaa tilan haltuun lyömällä ylilyömättömyytensä härskisti yli. Tasaisesti neljän viimeisimmän soololevyn materiaalia esitellyt konsertti eteni itsepintaisen monotonisella poljennolla, eikä kappaleiden vaihtumista olisi välttämättä huomannut, mikäli Vile ei olisi vaihtanut jokaisen esityksen välissä kitaraansa. Esityksen toisteisuus ohjasi katseen kuitenkin yksityiskohtiin, joista löytyivät niin laulujen kuin esittäjänkin vetovoimatekijät.
Vaikka musiikin perusta lepäsi americanan hahmottomaksi tallatulla keskitiellä, paljastui ilmaisun uumenista tyylillä rakenneltuja sommitelmia, joita The Violatorsin jämäkän sävykäs soitto mallinsi erinomaisesti. Provosoivuuteen asti kasvottoman tulkinnan rinnalle virittyi koko ajan hento väreily, joka kanavoitui tämän tästä sähköiskumaisiin kitarasooloihin sekä päättäväisesti esille nostettuihin merkkilyönteihin.
Täysin herpaantumatta konserttia ei toki pystynyt seuraamaan. Musiikin kulmia korostanut äänentoisto sekä petollisesti raukaissut ilta-aurinko pelkistivät laulut tämän tästä kauniiksi mutta piirteettömäksi taustaksi, joka tuntui olevan tiiviimmin kosketuksissa kuvastoihin kuin tunteeseen. Vähintään yhtä usein teokset kuitenkin käänsivät huomion puoleensa. Kohokohdaksi avartui puolivälissä soinut kimara, jossa banjon kannattelema I’m an Outlaw, vaarallisesti sähköistynyt Check Baby ja viiston arvoituksellinen Girl Called Alex levittivät Vilen repertuaarin laajimmilleen.
Loppua kohden yhtye vetäytyi tiiviimmin perusasioiden pariin. Onneksi sieltäkin löytyi vielä jaettavaa. Viimeistään Wakin on a Pretty Day siirsi yleisön lopullisesti arjesta maanläheiseen juhlaan. Kappaleen laiskasti mutta anarkistisen nautinnonhaluisesti pudoteltu maailmankuva tuntui hetken aikaa johdonmukaiselta ja syntisen kutkuttavalta ohjenuoralta; välinpitämättömyyden juhlavalta manifestilta, jonka flegmaattisuudella voisi saada kokonaisia talousjärjestelmiä kaatumaan:
”To be frank, I’m fried / But I don’t mind / Yeah, yeah / Yeah, yeah” (HL)
Mikä tämä juttu oikein on? Jo päivän toinen bändi samanlaisen otsis-takatukka-lookin kera!
Eipä siinä mitään, oikein hyvältä näyttävät australialaisen Amyl And The Sniffersin tyypit ja varsinkin bändin hehkeä keulakuva, joka kiemurtelee lavalla kuin suoraan 70-luvulta reväisty Debbie Harry. Amy Taylor viekin huomion siinä määrin itseensä, että soitannon seuraaminen meinaa vallan unohtua.
Tarttuvat ja äänekkäät kappaleet luovat vahvoja mielleyhtymiä Bowien, T-Rexin ja Ramonesin suuntaan, ja vilahtelee siellä jossain Angus Youngkin kitaraansa vinguttaen. Glamrock vaihtuu jouhevasti garagejytinään ja lähes koko punkin alalajistokin tulee samalla rykäisyllä tutuksi.
Keikan loppupuoli äityy hurjaksi, kun joku yleisöstä aloittaa aggressiivisen moshpitin ja koko lavan edusta on lopulta yhtä ryskivää ihmismerta. Tämänkaltaisen showʼn todistaminen Sidewaysin pienellä lavalla oli melkoinen onnenkantamoinen, sillä nämä nuuskijat kyllä päätyvät pian isommille areenoille. (VS)
Amyl And The Sniffers. Kuva: Mika Kirsi
Idlesillä näytti olevan ensi tahdeista lähtien niin kivaa lavalla soittamassa ja riehumassa, että tuli vastustamaton halu saada olla mukana. Mutta älyttömän kivaa oli yleisössäkin. Idlesissä yhdistyvät keikalla samat hyvät asiat kuin levylläkin: riehakas musiikki ja humaani asenne. Yhtyeen tärkeiden asioiden puolesta ääntä pitävä punk on sävykästä ja tarttuvaa. Keikalla tenhoa lisäsivät laulaja Joe Talbotin hymyillen komentava johtamistyyli ja kitaristien ihastuttavan itsesensuuriton lavapoukkoilu. (MM)
Idles. Kuva: Mika Kirsi
Low teki Soundin kriitikoidenkin vuoden 2018 parhaaksi valitsemalla Double Negative -albumillaan harvinaisen radikaalin ja onnistuneen uudistumisen. Hitaan, minimalistisen ja melankolisen rockin mestari oli luonut nahkansa uusiksi myös livenä. Tai pikemminkin rikkonut sen. Alan Sparhawk kaivoi pedaaliarsenaalistaan kaikkein rupisimmat säröt ja otelaudaltaan painavia, upeasti rutisevia sointuja. Ne loivat hienoa kontrastia Sparhawkin ja rumpali Mimi Parkerin kuulaisiin ja levollisiin laulumelodioihin. Nyky-Low’n keikalla dynamiikka on melkoista, kun äärimmäisten meluseinien vastapainona soi vaikkapa Lazyn kaltainen rauhallinen kaunokki 25 vuoden takaa. (MM)
Low. Kuva: Mika Kirsi
Perjantai
Aikalaiskertomukset Primavera Soundista tekivät kaikkensa nitistääkseen Snail Mailin Suomen-debyyttiin liittyneet odotukset. Barcelonassa oli kuulemma esiintynyt jännityksen kangistama nelikko, jonka jäsenet kompastelivat eksyksissä läpi helppojenkin kappaleiden, eivätkä saaneet toisiaan kiinni missään vaiheessa. Black Boxin perjantain avannut konsertti pelotti siis etukäteen. Jos Lush-pitkäsoitolle (2018) ladattu nukkavieru intensiteetti pääsisi vuotamaan lavalla tyhjiin, jäisi musiikista vain vähän jäljelle.
Onneksi muutama Primaveran jälkeen taottu konsertti oli saanut Snail Mailin rentoutumaan. Yhtye soitti toki estetiikkansa mukaisella veltolla otteella, mutta samalla sopivan yhtenäisesti ja ennen kaikkea itseensä luottaen. Vaikka sointi oli selvästi rosoisempaa ja hajaantuneempaa kuin levyllä, pysyivät muusikot koko ajan samalla tyylikartalla. Suuntiminaan orkesteri käytti häpeilemättä Galaxie 500:n ja Sonic Youthin jälkiä, mutta leimallisesti 2010-luvun kontekstiin tuotuna yhtyeen kitaravetoinen soundi kuulosti ilahduttavan tuoreelta. Etenkin konsertin alkupuolella soineet Habit-EP:n (2016) helmet Dirt ja Slug huokuivat merkitykselliseltä tuntuvaa halua kyseenalaistaa kaikki mitä indiemusiikissa on 2000-luvulla tapahtunut.
Täyteen mittaansa Snail Mail ei kuitenkaan kasvanut. Vaikka sen kappaleissa oli hentoa hehkua, jäi sävellysten ujo melodisuus liian usein pelkäksi lupaukseksi ja kitaroinnin kertomukset puolitekoisiksi. Monesti tuntui, että kappaleet piti täydentää omassa mielessä valmiiksi, jotta niistä sai irti maksimaalisen tehon.
Suurimmaksi ongelmaksi määrittyi Lindsey Jordanin ääni, joka hukkasi sointinsa lähes aina kun sen olisi pitänyt ottaa musiikki kannateltavakseen. Vaikka Jordan antautui hienosti esityksen vietäväksi, kuulostivat tulkinnat liian usein pinnistellyiltä ja vaivalloisilta sen sijasta että olisivat välittäneet samat tunnetasot kuin levyllä.
Jonkinlaiselta työvoitolta konsertti kuitenkin tuntui. Etenkin loppupuolelle säästetty julistuksellinen Full Control huokui vapautunutta näytönhalua, joka osoitti että Snail Mailin on mahdollista kääntää altavastaajuuteen perustuva vetovoimansa suvereeniksi tunteiden hallinnaksi. Jäähallin kattoa pitkin kiemurrellessaan laulu huomautti, että Jordan kumppaneineen on haalinut käsiinsä jo kaikki kiinnostavan ja omaleimaisen musiikin ainekset. Taiteellinen läpimurto saattaa olla vain pienen rohkaistumisen päässä. (HL)
Vaikka Sidewaysin esiintyjäpolitiikka on aiemminkin ollut ihailtavan ennakkoluulotonta, yllätti festivaali toden teolla Huun-Huur-Tu-kiinnityksellään. Eipä silti – tokihan Huun-Huur-Tu on genrensä kiistaton kärkinimi ja kansainvälisesti tunnustetuin yhtye. Tuo genre vain sattuu olemaan tuvalainen kurkkulaulu.
Matalaan Basement-tilaan aseteltu nelikko ei onneksi kyseenalaistanut pestiään. Orkesteri johdatteli puhemiehensä Sayan Bapan johdolla kurkkulauluperinteen historiaan ja tekniikoihin, ja esitteli osaamistaan laajalla otteella. Kappaleita edelsivät pitkät esitelmät niiden sisällöistä, soitinten rakennusaineista sekä ihmiskurkun hämmästyttävästä ilmaisuvoimasta. Tämän tästä tietoiskut veivät myös matkoille: jumaltaruihin, vuorten huipuille, metsämaiden hämyyn ja hevoslaumojen halkomille aroille.
Jokainen taustatarina kytkeytyi edeltäjäänsä saman taikasanan avulla: ”ancient”.
Varsinainen taika laskeutui kuitenkin vasta musiikin alettua. Sygytit, khöömeit ja kargyraat seurasivat toisiaan hypnoottisina ääniulappoina, joiden aaltoja kielisoittimet ja rummunlyönnit terävöittivät tyylikkäästi. Esitys oli parhaimmillaan Tuvan luonnonpiirteiden instrumentalisointia, joka tavoitti niin korkeudet kuin tasangotkin; tuulten virtaukset, vihreiden varjojen uumenista kuiskivat linnut ja vuorien suopeat profiilit. Verkkaan edenneeseen katselmukseen kuuluivat myös huolelliset viritystauot ja hiljentymiset sooloesitysten äärelle.
Vaikka Huun-Huur-Tu oli sommitellut konserttinsa huolellisesti ennakkoon, sai se esiintymistilastaan odottamattoman mutta kiehtovan keskustelukumppanin. Kun kotkan liitoa mallintaneet laulut rysähtivät äkkiarvaamatta Basementin kattoon, kohtasivat aikojen yli kurottava animismi ja urbaani brutalismi hämmentävällä tavalla. Tässä kohtaamisessa muusikot tuntuivat aavistuksen eksyneiltä vierailta, joita kuunneltiin kyllä kohteliaasti, mutta joiden sanoma sai harvat irti festivaalien muusta tapahtumavirrasta. Toisaalta musiikin ja paikan dissosiatiivinen suhde loi lauluihin odottamattomia tulkintakehyksiä, joiden sävyjä säätelivät myös yhtyeen taakse heijastetut kohdentumattomat maisemavideot: esimerkiksi kauniin Kongurein taustalla polveillut mustavalkoinen maantie kuori kappaleen sisältä esille väärentämättömän country-sydämen.
Konsertin lopussa aikatasolta toiseen taivaltanut yhtye törmäsi festivaaliolojen realiteetteihin. Kun soitto oli edennyt vartin verran yliajalle, puhalsi lavamanageri shown poikki, vaikka orkesterilla olisi selvästi ollut vielä soittohaluja. Odottamaton lopetus kuitenkin lisäsi konsertin charmia. Kuva hieman hämmentyneistä mutta avoimen kiitollisista muusikoista loukkomaisen hallin nurkassa oli täydellinen kiteytys siitä, miten rajatonta hyvää ennakkoluulottomuus poikii. (HL)
Chisu. Kuva: Mika Kirsi
Yksi perjantain odotetuimmista esiintyjistä oli tyylinsä jämäkästi päivittänyt Chisu. Konsertti oli paitsi Jori Sjöroosin ja Alpo Nummelinin muodostaman uuden keikkakokoonpanon ensiesittäytyminen myös ensimmäinen mahdollisuus tarkastella tuoreen Momentum 123:n materiaalia livenä. Ja tähän asetelmaan sisältyikin jo monta kysymystä: miten särkemisestä ja uudelleen kokoamisesta ydinsanomansa ottanut albumi toimisi yleisön edessä, miten vanhat hitit istuisivat tuoreiden raadelmien rinnalle, millaiseksi muodostuisi Chisun ja muiden muusikoiden suhde kappaleissa, joiden lähtökohtana on taiteilijan ja musiikin välille lietsoutunut vuoropuhelu?
Konsertin alku vaikutti suoranaiselta julistukselta. Tyhjän lavan taustalla vaihtelivat tylyt mietelauseet, jotka korostivat kaiken muuttuvan; sinä muutut, ihmiset vieressäsi muuttuvat, kaikki tuttu katoaa, tämä hetki on mennyt sillä hetkellä kun ymmärrät sen tapahtuneen. Lavalle saapuessaan Chisu kuitenkin hylkäsi viestien ehdottomuuden – tai pikemminkin muistutti muutoksen tarkoittavan myös ilon ja emansipaation mahdollisuutta. Vaikka avauskappale Momentum soi massiivisena ja surunraskaana, säihkyi laulaja tähteyttä ja tasapainoa tavalla, joka vapautti yleisönkin. ”Kerron etten ole sun / etkä sä enää ole mun”, päätti Chisu loitsunsa – ja kaappasi jokaisen kuulijan panttivangikseen.
Konsertin selkärankana olivat odotetusti uudet kappaleet, jotka Chisu esitti anteeksipyytämättömällä otteella. Näiden laulujen aikana Sjöroos ja Nummelin vetäytyivät lavalle rakennetun porraspyramidin taakse antaen Chisulle kaiken sen tilan, jota esityksen omakohtaisuus tuntui vaativan. Ja tämä kelpasi taiteilijalle. Hän kulki portaita ylös alas kuin tunteiden vuoristoradassa ja toi luomisprosessin näkyväksi etsimällä pelotta niin soitinnosten kuin tulkintansakin rajoja. Jälki oli hätkähdyttävää. Chisu kuka? ja Ydinsota kanavoituivat brutaalin rehelliseksi identiteetin hakemiseksi, Viimeiset tekstarit soi puolestaan sallivampana ja puhdistavampana kuin koskaan.
Chisu. Kuva: Mika Kirsi
Täyttä vakavoitumista Chisu kuitenkin vältti. Pikemminkin hän halusi kujeilla sillä kuvalla, jonka hän oli juuri itsestään luonut. Juonen arvaamattomuus hahmottui viimeistään Artisti / narsistin lopussa, kun Sjöroos ja Nummelin kutsuttiin pyramidin reunalle kömpelöön aerobiciin. Tämän päättäväisemmin mattoa olisi tuskin voinut tempaista kappaleen alta.
Show’n suvereenia luonnetta rikkoivat oikeastaan vain sinne tänne ripotellut vanhat hitit. Toimittaja Arttu Seppänen arveli toisaalla, että uudet laulut olivat Troijan hevonen, jonka uumenissa iskelmä kuljetettiin Sidewaysiin. Laadukkaaksi festivaaliviihteeksi aiempi materiaali sopi täydellisesti, mutta edes päivitetty tuotanto ei asettanut Ihanan tai Frankensteinin kaltaisia täsmäpaloja luontevaksi osaksi konserttia – ei vaikka näiden kappaleiden piirtämän taiteilijakuvan kyseenalaistaminen on yksi Momentum 123:n avainteemoja. Edellisten levyjen teoksista parhaiten paikkaansa puolusti mykistävän koskettavuutensa säilyttänyt Sama nainen, jonka viesti hahmottui jonkinlaiseksi etukäteen kirjoitetuksi jälkilauseeksi koko Momentum-teemalle.
Hienoinen epäbalanssi olisi tuskin kiinnittänyt huomiota, ellei uusi levy olisi niin vahva ja todistusvoimainen. Vaikka albumi julkaistiin kolmessa osassa, on se korostuneen juonellinen ja yhtenäinen kokonaisuus, joka olisi ansainnut soida alusta loppuun sellaisenaan. Toisaalta kappalejatkumoiden hajottaminen ja sekoittaminen vanhaan ainekseen saattoi olla osa levyn synnyttänyttä ideologiaa: mikään ei tosiaan ole pysyvää, muutumme koko ajan.
Aikana jona albumikokonaisuuksien esittämisestä on tullut osa monien artistien ansaintalogiikkaa, on itse asiassa johdonmukaista, että Chisu rikkoo voimakkaimmin kokonaisuudeksi määrittyvän albuminsa tuoreeltaan.
Koska hänellä on varaa siihen. (HL)
Sahara-lavan edessä on nimensä mukaisesti aivan älyttömän kuuma, mutta hymyilen silti kuin haljennut nauris. Riemu ratkeaa entisestään, kun huomaan Läjä Äijälän pönöttävän yleisön joukossa. Radiopuhelimien soittajisto lipuu takahuoneesta ja pienen venyttelytuokion jälkeen bändi on valmis. Laulusolisti J. A. Mäki pitää keikoilla kravattia, aurinkolaseja ja mustia käsineitä, joista on jo muodostunut hilpeyttä herättävä tavaramerkki. Se miksi juuri mustia käsineitä, tai käsineitä ylipäätään, jäänee vielä tänäänkin ratkaisematta.
Yhtyeen soitto on jälleen taatun anarkistista paahtoa, jossa soundit, sovitukset ja persoonallinen dynamiikka täydentävät toisiaan. Erityisesti basso erottuu nyt edukseen, muutenkin kuin kääntylemällä vinkeästi. Illan setissä kuullaan muun muassa ihanasti funkaava Ajattelen, Jäämeri sekä Talking Heads -vaikutteita itseensä roppakaupalla imenyt tuoreehko Naapurit.
Kuin lahjana jumalilta, alkaa myrsky kesken keikan lennättäen yleisöön kasan puun antimia. ˮTilattiin teille sitten tällainenˮ, Mäki kuittaa lakonisesti ja jatkaa huutolaulua: “Uhh!” Herra toteemi vääntyilee rajusti kuvaajien suureksi iloksi. Eturivin kättelykierroksen jälkeen ylitetään vielä turva-aita notkealla harppauksella ja valtaisa setäpittaus alkaa.
Yleisö saa kaiken haluamansa, ja innokkaimmat eittämättä vaikka söisivät Mäen hanskasta. En voi käsittää miksi joku ei pitäisi Radiopuhelimista. (VS)
Suede on brittipopin outolintu, joka on herättänyt ihmisissä mielipiteitä ja tuntemuksia laidasta laitaan. Se onnistui kuitenkin olemaan 90-luvun alun huumassa uniikimpi kuin vaikkapa aikalaisensa Pulp tai Blur. Itse rakastan yhtyettä varauksetta jo kolmatta vuosikymmentä ja ajattelin rakastaa jatkossakin, vaikka maailman tappiin asti. Yle haastatteli Brett Andersonia muutama päivä sitten. Hän kertoi Suomen olevan aivan erityinen Suedelle, sillä Helsinki toimi bändin ensimmäisen Euroopan-kiertueen ensimmäisenä keikkapaikkana. Jännitys on tänä perjantai-iltana ainakin itselläni samaa luokkaa kuin tuolloin Tavastialla.
Kun bändi astuu esiin, on ensimmäinen ajatus se, että helle on pehmittänyt pään. Tervetuloa aikamatkalle, suoraan vuoteen -93. Brett näyttää aivan samalta kuin ysärillä, aina hiustyyliä ja vaatetusta myöten.
Sidewaysin perjantaipäivän huipentava konsertti on täydellinen katsanto bändin musiikilliseen historiaan ensimmäisistä sinkkubiiseistä lähtien. Sen starttaa vuosi sitten julkaistun The Blue Hourin kauniin mahtipontinen kappale As One. Eikä aikaakaan, kun ilmoille kajahtaa hurmoksellisen tunteen välittömästi tuova We Are The Pigs. Koetan epätoivoisesti heiluen ottaa irti kaiken ensimmäisistä klassikoista, jos ne vaikka loppuisivat. Huoli on kuitenkin täysin turha, sillä potpuri on niin pitkä, ettei sitä usko todeksi. High on diesel and gasoline…laalaa lala lallalaa! Fanaattinen käsimeri nousee samalla kun Anderson piiskaa yleisön laulamaan. Superenerginen poppari on faniensa kanssa lähes maagisessa yhteydessä koko keikan ajan ja ampaisee myös toviksi yleisön sekaan.
Setin loppupuolella odottaa vielä yksi yllätys: bändi katoaa ja lavalle palaa ainoastaan nokkamies kitaroineen. Anderson tulkitsee kappaleen Wild Ones akustisen säestyksen kera ja saa ansaitut suosionosoitukset. Pisteenä i:n päällä kuullaan vielä kaksi encorea, joista varsinkin viimeisenä tarjoiltu New Generation laittaa värit päälle. Olen ollut aina sitä mieltä että Sueden musiikki on ajatonta, mutta aivan tällaista en kyllä osannut odottaa. (VS)
Suede. Kuva: Mika Kirsi
Alkutilanne näyttää lähes mahdottomalta: Upstairs on täysin tukossa, eikä portaikkoon muodostunut jonokaan tunnu etenevän yhtään. Jostakin löytyy kuitenkin vielä sen verran voimia, että pääsen luovimaan tieni näköetäisyydelle.
Aavikon keikoista on huokunut yleensä hyvä, lämminhenkinen fiilis ja on myös jotenkin sellainen kutina että tänään käy samoin. Ja voi kyllä, Sawon Kraftwerk on kovassa vedossa. Uuden hämmentävän discoisen Monopoly-albumin kappaleet toimivat keikalla huomattavasti paremmin. Ne on kuin luotu tanssittaviksi ja yleisöhän heiluu vimmatusti. Se saa myös toivomansa Viitostien, joka esitetään innostuneiden huutojen saattelemana. Jo muutenkin ryhdikäs ryhmä saa lisää jämäkkyyttä Tomi Leppäsen rumpaloinnista, jota kuuntelisi ja katselisi pidempäänkin. Vasta encorejen ja muhkeiden suosionosoitusten jälkeen todellisen urheilusuorituksen tehneet Aavikkoiset pääsevät vihdoin asettelemaan palttoonsa naulaan. (VS)
Lauantai
Jukka Nousiainen & Kumpp. esiintyy Sidewaysin pääareenalla. Voisiko lauantaipäivä enää täydellisemmin alkaa? Countrypoljentoinen musiikki täyttää jo ensimmäisillä sävelillään alueen, jonka lavalla ruutupaitainen ja pitkähiuksinen mies soittelee leppoisasti kuin nuori Neil Young konsanaan. Itselleni Nousiaisen mutkattoman yksinkertainen, mutta nerokas sävelmaailma on ollut aina mysteeri. Samalla se on luonut myös jonkinasteinen pakkomielteen, joka ei tunnu saavan täyttymystään.
Konsertti etenee tuoreen materiaalin kautta vanhempiin ralleihin, kuten yleisön hullaannuttavaan Sun kanssas mä lähden minne vaan -biisiin. Kitarointi on täydellisen viilattua jokaiseen nyanssinmuruseen saakka. Vaikkakin keikan ulkoinen ilme perustuu pitkälti Nousiaisen karismaan, niin rock-kukkoilu ei tosiaankaan kuulu miehen repertuaariin. Konsertti ei tarjoa sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä mutta entäs sitten. Ainakin se todistaa, että muniinpuhaltelukin voi olla äärimmäisen hieno juttu, jos sen taitaa oikein. (VS)
Seuraavaksi on vuorossa nopea siirtymä helteiseltä päälavalta Black Boxin viileyteen. Circle on kosmista rakkautta ympärilleen viljelevä rockbändi, jonka keikoista on tavannut tulla melkoisia avantgardistisia spektaakkeleita. Bändin promokuvassa Mika Rättö keikistelee kimaltelevissa spandex-trikoissaan niitti- ja nahkavermeisen bändinsä kanssa. Tällä kertaa lavalla ei kuitenkaan nähdä glitterpöksyjä vaan yleisilme on tyylikkään musta.
Tyylikästä on myös progressiivinen, krautrock-vaikutteinen, ja toisaalta ajoittain jopa Morphinen upean vääristyneet soundit mieleen tuova musiikki, joka ampuu ensi sekunneilla väristykset kehoon. Sweetheartistakin tuttujen soittajien hoidellessa kepukoiden kuritusta takoo rumpali Tomi Leppänen hallittuun kaaokseen lisäpotkua. Kaiken kaikkiaan bändin yhteistyö on jälleen vertaansa vailla. Rätön ihanan hevifalsetin ja mumistelun lisäksi keikalla nähdään vierailevana starana brittiläinen Richard Dawson, joka omaa kerrassaan huikean äänirepertuaarin.
Circlen esityksen teatraalisuudesta huolimatta myös yhteys yleisöön säilyy hämmästyttävän avoimena. Entisestäänkin pidennetty junnaus Rakkautta Al Dente viimeistelee julmankauniin progeoopperan, joka hivelee myös visuaalisesti mieltä sekä sielua. (VS)
Olen miettinyt joskus, miten voisin parhaiten kiteyttää slacker-termin. Kaikki yritykset ovat toistaiseksi kiertäneet asian ytimen, toiset lähempää ja toiset masentavan kaukaa. Mutta yhtäkkiä vastaus on silmieni edessä. Stephen Malkmus. Hänen olemisen tapansa, hänen lakoninen huumorinsa, hänen siisti mutta silti kaikesta vitut välittävä olemuksensa. Tuossa on kokonaisuudessaan se sisältö, jota olen termille hakenut.
Maineensa mittainen mies.
Hän on päälavalla ja häntä katsotaan. Hänen soittonsa jokainen nyanssi kuuluu kilometrien päähän. Mutta miksi se vaivaisi häntä? Kun konsertti alkaa, hän virittelee kitaraansa kaikessa rauhassa. Kun hän pudottaa mikrofonin maahan, hänellä ei ole mitään kiirettä poimia sitä. Ei vaikka säkeistö on alkamassa ja teknikko yrittää hyökätä avuksi. Kun lavalle rumputulen lailla hyökkäävä aurinko osuu häntä silmiin, hän manailee varjossa soittavalle The Jicks -yhtyeelleen, että nämä voisivat solidaarisuudesta tulla lavan etuosaan. Ja kun aurinko ei vieläkään ymmärrä jättää häntä rauhaan, hän pitää narisevan puheenvuoron, jossa hän harmittelee sitä että jätti aurinkorasvan kotiin, koska halusi säästää rahtikuluissa. ”No, tuleepahan sitten ihosyöpä”. Olkoon niin.
Myöhemmin kuulen, että Malkmus on usutettu lavalle kiireessä. Hän oli juuri keskustelemassa Hurriganesin levyistä, kun joku kertoi konsertin alkavan.
Ja sitten se ydin: Tässä ei ole mitään kyynistä tai mitään ylimielistä. Tämä on vain hänen tapansa olla. Ja kun tuo tapa kanavoituu musiikiksi, jälki on vastaansanomatonta. Vaikka laulut pysyttelevät koko ajan suhteellisen kapealla tontilla, versoo sointi äärimmäisen rikkaana. Malkmusin kitara ääntelee jokaisessa kappaleessa vähän eri tavalla. Viritykset vaihtelevat, mutta niin myös ote. Välillä rypistetään, välillä tunnelmoidaan. Kappaleet sekoittuvat toisiinsa, ne ovat pikemminkin katkelmia kuin teoksia. Silti niillä on oma, kitarasta lähtöisin oleva luonteensa. Ja kuuliainen The Jicks seuraa kaikkialle minne pitää. Yhteistyö on selkärangassa, reaktiot vaistonvaraisia.
Sitten on taas puheenvuoron aika. Kommentoidaan yleisössä näkyvää paitaa. Manaillaan aurinkoa. Saakelin kesä. Ja kiitetään ilmeisen vilpittömin mielin paahteessa sinnittelevää yleisöä. Ihmisiä on lavan edessä vain kourallinen, hävettävän vähän, mutta mitäpä siitä. Soitetaan vähän lisää.
Minulle olosuhteet meinaavat olla liikaa. Aurinko käristää niskaa ja puolityhjä asfalttikenttä on tukalan kuuma. Jos musiikki olisi yhtään huonompaa, luovuttaisin. Mutta haluan kuulla tämän loppuun. Etsin siis riivattuna varjoa. Käyn täyttämässä vesipullon. Kaadan viileää nestettä päälleni, jäähdytän pullonkyljellä poskiani. Ja sitten juoksen taas varjon perässä. Olen aika varma että Malkmus näkee minut ja turhan poukkoiluni. Luultavasti näky huvittaa häntä, sillä hän tietää paremmin. Mutta ei hän suotta viitsi ivata. Kunhan soittaa pari sointua perääni ja kaivaa lohdukkeeksi yhden Pavement-helmen.
Se kuulostaa aivan yhtä hyvältä kuin jokainen aiempi kappale. (HL)
Kovalla vauhdilla kuuluisuuteen nousseet Maustetytöt tarjoilevat Sideways-lauantain alkuiltaan erittäin hienon showʼn, jonka aikana jamaha ja rikkenpakkeri saavat huutia. Luulen että neidot ovat kuulleet jo tarpeeksi länkytystä Leevi And The Leavings -tyylistä, joten jääköön moinen. Jos bändivaikutteita pitäisi etsimällä etsiä, mainitsisin kyllä paljon mieluummin Noitalinna Huraa!:n.
Maustetyttöjen suosio perustuu äärimmäisen sympaattiseen habitukseen ja laulujen ihanan inhorealistisiin sanoihin. Musiikki on myös sopivalla tavalla retroa: kasaria ja ysäriä monipuolisesti mukailevaa. Uusin sinkkubiisi Se oli SOS on jo selkeästi tahdissa nykivien fanien hallussa, ja lakoniset välispiikit nostattavat hymyn korviin. Vaikkakin Sidewaysin yläkerran saunaolosuhteissa väijyy pyörtymisvaara, saavat hurmaavat tytöt yleisön pysymään paikallaan keikan loppuun asti. (VS)
Let’s Eat Grandman vuosi on ollut raskas. Jenny Hallingworthin puoliso Billy Clayton kuoli maaliskuussa syöpään, ja yhtye peruutti keväälle asetellun Yhdysvaltain-kiertueensa. Huhtikuussa Hollingwood ja Rosa Walton kiipesivät ristiriitaisin tuntein Coachellan lavalle, mutta muilta osin kevät sujui hiljaisuuteen verhoutuneena.
Black Boxiin sijoitettu Sideways-konsertti oli Let’s Eat Grandmalle vasta neljäs esiintyminen Claytonin kuoleman jälkeen. Yhtye oli kuitenkin terävässä iskussa. Kolhon Hot Pink -avauksen jälkeen It’s Not Just Me ja Falling Into Me alkoivat määritellä konserttia matkaksi kohti valoa. Rumpalilla vahvistettu duo taikoi ilmoille euforiaa tavoitellutta, mutta samalla sopivan luoksepääsemätöntä modernia diskopopia, jonka sävelissä huomiovärit ja synkät sävyt vuorottelivat jännitteisesti. Esitys houkutteli kohteliaaseen myötäeloon, mutta jäi myös aavistuksen etäiseksi. Tämän tästä tuntui kuin yhtye olisi voinut esiintyä yhtä hyvin tyhjälle hallille – niin säntillisesti Hollingwood ja Walton keskittyivät suorituksiinsa ja sulkivat ympäristön ulkopuolelleen.
Sitten alkoi kuitenkin tapahtua. Aivan kuin käymättömiä korkeuksia etsinyt I’ll Be Waiting olisi hurmannut niin esiintyjät kuin osan yleisöäkin täysin uudella tavalla. Vaikka kappale oli musiikillisesti täysin ehyt, kuin valmiina syntynyt, se toi esille myös Hollingwoodin ja Waltonin spontaanin musiikillisen ajattelun. Lavalla oli yhtäkkiä ammattitaitoisia ja päättäväisiä muusikoita, mutta myös lapsuudenkaverukset, joiden keskinäistä leikkiä koko esitys oli.
Tämän jälkeen konsertin loppupuoli olikin rikkumattomaksi kasatun musiikin purkamista. Rytmit hidastuivat, rakenteet muuttuivat sattumanvaraisiksi, jokaiselle äänelle annettiin aiempaa enempää huomiota. Viimevuotisen I’m All Ears -pitkäsoiton päätöskolmikosta (Cool & Collected, Ava, Donnie Darko) muodostui noin puolituntinen, toisiinsa viitteellisesti rihmottuneiden teemojen kokeilunhaluinen ekosysteemi, jonka logiikkaa oli mahdotonta jäljittää, vaikka sen olemassaolon tunnisti. Ja samalla kun ilmaisu asettui vakavammaksi, alkoivat Hollingwood ja Walton muovata konsertista täysin omaa show’taan. He vaihtelivat soittimia päittäin, vuorottelivat kapteeninpaikalla, kaatuilivat selälleen, hyppelivät pitkin lavaa, antoivat toisilleen tilan ja ottivat sen takaisin.
Ja siinä yhtyeen sydän yhtäkkiä oli, lavalla kaikkien nähtävänä. Vuoropuhelusta, surusta ja yhteisestä pohdinnasta pulssinsa jalostanut lihas, jolle sopivat niin lepo- kuin rasitussykekin, ja jonka jokainen supistus täytti hallin jollakin kimaltavalla. (HL)
Sideways on upea ja tyylillä järjestetty festivaali, joka onnistuu muuttamaan Suomen ankeimman parkkipaikan kuin taikaiskusta elämää kuohuvaksi paratiisiksi. Yksi kipupiste juhlista kuitenkin löytyy. Jäähallin yläkäytävän perukoille pystytetty Upstairs-lava on pahimmillaan vihoviimeinen pätsi, jonne kaikki tapahtuman hälyäänet kerääntyvät: Black Boxin soundcheckit, alakerran diskokulmauksen eurodance, päälavan matalimmat murahdukset. Jos Upstairsissa esiintyvä artisti haluaa kilpailla näiden äänien kanssa, hänen pitää nostaa omaa volyymiaan – sillä seurauksella että soundit turmeltuvat lähes täysin. Ja sittenkin vain osa äänistä selviää käytävän toiseen päähän voittajana.
Erityisen huonosti lava tuntui tänä vuonna sopivan trubaduureille ja minimalisteille. Muuan ystäväni totesi lo-fi-folkisti Jessica Prattin buukkauksen Upstairsiin lähennelleen suoraa vittuilua artistille. Ja pelkän pianon varaan soolokeikkansa rakentanut Spencer Krug tuntui ajattelevan samoin. Mies oli alusta asti poikkeuksellisen turhautunut olosuhteisiin, eivätkä siellä täällä lennelleet naapurilavojen nuotit parantaneet taiteilijan mieltä. Aluksi hän purki sappeaan kuumille lavaspoteille, jotka sammutettiin jo ensimmäisen laulun päätteeksi. Sen jälkeen alkoi yleinen manailu:
”You hear ok? There’s so much shit going on.”
“You just have to hear through the noise.”
Närkästyminen oli ymmärrettävää. Krugin musiikki perustuu äärimmäisen intensiiviseen tunneilmaisuun, ja jos artistin lataus herpaantuu, katoaa lauluista taika. Silti Krug tuntui tekevän vaikeissa oloissa voitavansa. Hän kyseli yleisöltä toistuvasti, kuulevatko nämä musiikin kyllin hyvin. Hän valutti pianon koskettimille ämpärikaupalla hikeä ja lauloi kappaleita keuhkojensa pohjasta. Ja lopulta hän suostui yleisön pyynnöstä soittamaan hienon City Wreckerinsä, vaikka oli ajatellut pudottaa herkkätekstuurisen kappaleen setistä huonon akustiikan takia.
Parhaimmillaan konsertti kosketti. Esimerkiksi Krugin uuden mesenointikampanjan tuloksena syntynyt River River sekä Siinai-yhteistyön helmi Yesterday’s Fire olivat täynnä uhkaavan intensiivistä melodisuutta. Vastaavasti Moonface-nimellä levytetty Barbarian I onnistui jalostamaan kolkosta äänimaisemasta lähes hyytävän tuomiolauselman. Silti konsertti tuntui jäävän metrien päähän siitä mitä perfektionistinen Krug epäilemättä toivoi. Piano pelkistyi usein kylmäksi jylyksi, jonka äänet pomppivat kurittomasti pitkin seiniä, ja laulujen kerronnallisuudesta hävisi olennainen jännite, kun Krugin joutui pakottamaan ulosantinsa lähinnä voimakkaaksi sättimiseksi.
Lopulta taiteilija alkoi vilkuilla kelloa. ”I’d like to play you longer, but this is festival”, puuskahti Krug kahdeksan kappaleen jälkeen kuulostamatta lainkaan siltä, että haluaisi todellisuudessa olla lavan hälyssä enää minuuttiakaan. Saadakseen soittoajan täyteen mies syventyi kuitenkin vielä hetkeksi One at a Timeen, toivotti hyvästit ja katosi takahuoneeseen harmillisen tietoisena siitä, että olisi halunnut antaa ihmisille jotakin muuta kuin mitä nämä saivat. (HL)
Jos Spencer Krugin ”mies ja piano” -esitys vääristyi kiirastuleksi, onnistui Basementiin flyygelin äärelle istahtanut säveltäjä Roger Eno rakentamaan norsunluusta pienen taivaan. Kiitos kuului osittain puitteille – tuskin mikään oli niin nautinnollista kuin asettua makaamaan viileälle lattialle, joka suorastaan helli kehoa kuuman ja pitkän päivän päätteeksi. Mutta vähintään yhtä hienoa oli antaa Enon harkiten, suopeasti ja vangitsevasti pudottelemien äänien kuljettaa minne ikinä kuljettivatkaan.
Tunnelma oli samaan aikaan harras mutta välitön. Siinä missä minimalistinen musiikki huomautti lempeästi, että suostuisi antamaan itsestään jotakin vain tarkalle ja kärsimättömälle kuulijalle, huokui Enon olemus kaikista muodollisuuksista vapaata tuttavallisuutta. Mies kertoi teostensa taustoista mutkattomasti, siemaili soiton lomassa toisella kädellä olutta ja tuntui olevan vain hyvillään kun ihmiset reagoivat musiikkiin kesken kaiken. Kun ensimmäisen kappaleen viimeisen äänen päätteeksi katsomosta kuului kaatuvan olutpullon kilinä, taiteilija heltyi autuaaseen hymyyn, nosti oman pullonsa ilmaan ja antoi koko yleisön nauraa mukanaan.
Musiikki oli valmiiksi sävellettyä ja huolellista, mutta samalla hetkellistä. Äänten taustalle Eno oli valinnut ilmaisuvoimaisen, joskin hellyttävästi lomakuvamaisen slideshown satunnaisista rakennuksista, maisemista, uskonnollisista symboleista ja taideteosten yksityiskohdista. Mahtuipa otosten sekaan myös kuva taiteilijan omasta makuuhuoneesta vanhoine huonekaluineen ja täytettyine pöllöineen. Musiikki kommentoi kuvia lähinnä viitteellisesti, mutta onnistui silti syventämään niiden pintaan pysähtynyttä hentoa haikeutta.
Tempot pysyivät alusta loppuun raukeina ja sävelkulut harmonisen kauniina. Rentouttavasta idyllisyydestä huolimatta konsertti ei kuitenkaan makeillut missään vaiheessa, saati tuntunut liian helpolta. Eno piti hypnoottista kiinnostusta taitavasti yllä ja latasi jokaiseen ääneen valtavasti harkittua läsnäoloa. Mutta mahtui mukaan viekasta kommentointiakin. Konsertin jälkimmäisen puolen täyttäneen, Enon mukaan vasta kolme päivää vanhan teoksen keskeltä versoi yhtäkkiä otteita Finlandia-hymnistä. Lainan poikimat aplodit Eno kuittasi tyynesti. ”Tuota minä en säveltänyt.”
Tunnin aikana konsertti ehti viedä kauas. Soitto ei ainoastaan irrottanut paikasta, vaan se siirsi kokonaan toiseen kehollisuuteen. Tai oikeastaan se rohkaisi unohtamaan kehon ja uppoamaan affektien maailmaan, estetiikkaan ja mielikuviin. Keho sai olla paikallaan, ajatukset saivat olla paikallaan, edes mielen ei tarvinnut liikkua. Soitollaan Eno lupasi huolehtia kaikesta; hieroa mielikuvitusta, viedä kesäsateeseen, saada unohtamaan. Ja laskea kuulijan lopulta takaisin lattialle pehmeästi kuin tämä olisi maailman haurain saviastia.
Kun konsertin jälkeen astui ulkomaailmaan, oli juhlakentän ylle laskeutunut hämärä. Ihmiset ja humu olivat silkkaa elokuvaa ja valot tähtiä sirkusteltan katossa. (HL)
Black Boxin pimeydessä koettiin festivaalin katarttisin tunti kun Waste Of Space Orchestran kymmenen tummaa hahmoa astelivat lavalle ja aloittivat aivan käsittämättömän myllytyksen. Oranssi Pazuzun ja Dark Buddha Risingin yhteenliittymä vyörytti niin vakuuttavaa ja kokonaisvaltaista psykedeelistä doomia, että puhkesin vähän väliä spontaaniin huutoon silkasta mielihyvästä.
Kolmesta karjujasta, kolmesta kitaristista, kahdesta rumpalista, kahdesta kosketinsoittajasta ja kahdesta basistista lähti läpitunkematon, ihana meteli. Raskaudesta ja naurettavan kovasta äänenpaineesta huolimatta keikka oli kaunis, herkkä ja hienovaraisen taitavasti rakennettu. Yhtye ei tietenkään soittanut koko ajan täysillä vaan käytti yltäkylläistä soitinarsenaalia harkiten ja sävykkäästi. (MM)
WOSO:n totaalijyräyksen jälkeen otti tovin sopeutua Jesse Markinin hiphopia indiepopilla maustavaan lunkiin tunnelmaan. Master Of Pulpets -voittajamme keikka käynnistyi hieman tunnustellen, mutta loistoraita Treatin saama innostunut vastaanotto lisäsi kolmikon (Markinin lisäksi kitaristi Nicolas Rehn ja konemies Totte Rautiainen) varmuutta. Loppukeikka olikin hunajaa.
Jesse Markinin hyväntuulisen luonteva esiintyminen ja erinomaisen soolodebyytin biisit rakensivat niin kypsän paketin, että sen olisi voinut siirtää suoraan isolle lavalle. Niidenkin aika toivottavasti tulee pian. Merkittävää musiikkia. (MM)
Tietenkin kokonaisuudelle tarvitaan myös onnellinen loppu. Esitys, joka sitoo festivaalin kaikki rönsyt yhteen, houkuttelee ihmiset jaettuun tanssiin ja piiskaa analyyttisyyden rippeet pois mielestä.
Tänä vuonna tuon konsertin soitti päälavan viimeisenä artistina esiintynyt Hot Chip. Sen vyöryttämä yhdistelmä satunnaisia hokemia, empaattisia melodioita, aikakaudet lävistäviä dance-rytmejä ja virmanmureaa poljentoa oli odotettu mutta silti odottamaton kohokohta. Tai siis – orkesterin iskukyky oli kyllä tiedossa, mutta kukapa olisi arvannut että laulut purevat näin terävästi? Saati että kappaleista jokainen ylittäisi itsensä?
Mutta niin vain kävi. Esitys, hetki ja vastaanotto kasvoivat kiinni toisiinsa. Syvällisyydelle viitattiin kintaalla ja yleisö piiskattiin viimeistä kertaa mukaan päättymättömyyden illuusioon. Ja yhtäkkiä kaikki tuntui täydelliseltä, perustellulta, omalta autuaalta todellisuudeltaan.
Kokemus oli lähellä pyhää, mutta samaan aikaan tuon pyhyyden yltä oli nyljetty kaikki ylevyys. Ehkä kyse oli siis pikemminkin onnesta. Se oli kieli poskessa vastaanotettua yhteisöllisyyttä. Se oli korni Sabotage-cover, johon oli myötähäpeästä huolimatta pakko yhtyä täysin rinnoin. Se oli illuusio ja saippuakupla, jotakin hetkessä hajoavaa mutta tuntuvan konkreettista. Se oli kaikki ne hitit, joita ei arvannut kaivata, mutta jotka olivat soidessaan korvaamattomia. Se oli helpottuneisuutta pitkien festivaalien päätteeksi. Se oli elämänjanoa joka toi ilmoille kaiken kolmen päivän aikana kyteneen ilon.
Niin. Sitä se oli. Hyvää mieltä, Sidewaysin kasvot. Ei ehkä enempää. Mutta ei, jumalauta, myöskään vähempää. (HL)