”Soittakaa Polaroid!” ja erään pyyhkeen tarina – eli miltä Tampereen South Park näytti ja kuulosti

Ghost. Kuva: Timo Isoaho

South Park -festivaali, 8.–9.6.2018, Tampere

Viikonvaihteessa juhlittiin raskaissa merkeissä Tampereen Eteläpuiston vallanneessa South Parkissa. Soundin nimissä paikalla tunnelmaa aisti Vilja Vainio.

Perjantai 8. kesäkuuta

Eteläpuistoa kohti kävellessä Google Maps osoittautuu pian turhaksi, sillä mustiin pukeutunutta festariväkeä seuraamalla suunnasta ei voi erehtyä. Keli on juhlakansan puolella, ja sisäänkäynnin ulkopuolella sijaitsevalle nurmelle on kerääntynyt porukkaa pitämään iloa vielä ennen itse festarialueelle siirtymistä. Portista sisään astuessa ilman täyttää belgialaisyhtye Diablo Blvdin soitanta, mutta ensin pitää kiertää koko alue ympäri ja katsoa mitä South Parkilla on tarjottavanaan. Ja hyvältä se näyttääkin: ruoka-alueet ja myyntikojut on aseteltu lavojen väliin jäävälle osuudelle ja lavat on helppo löytää: sen kun kävelee baanaa edestakaisin.

Hetken aikaa Diablo Blvdia kuunneltuaan on vakuuttunut kolmesta asiasta: ensinnäkin soundit ovat jostain syystä hieman tukkoiset, toiseksi kappaleet ovat siitä huolimatta todella iskeviä ja kolmanneksi laulajalla on huikean sarkastinen huumorintaju. Solisti muun muassa kertoo rakastavansa suomen kielen sanaa ”tötterö”, jonka oli oppinut edellisenä päivänä, ja yllättyy iloisesti, kun moni yleisön jäsenistä ilmoittautuu tulemaan myös yhtyeen seuraavalle Suomen-keikalle. Mahtava kettuilu yleisölle jatkuu läpi keikan, eikä musiikinkaan suhteen ole valittamista. Jos siis grungemainen metallimusiikki kiinnostaa, on Diablo Blvd ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye.

Seuraavana on vuorossa päälavalla Sonata Arctica. Soundit ovat selvästi äskeistä kirkkaammat ja pyroefektit näyttävä lisä kirkkaassa päivänvalossakin. Kun keikka on jo lähenemässä loppuaan, solisti Tony Kakko kysyy, kuka olisi halunnut kuulla Tallulahin tänään – olisi halunnut? Kaikki! Mutta sitä ei solistin mukaan tänään kuulla. Yleisöstä aistii hetkellisen hämmennyksen, mutta keikkaa jatkuu normaalisti. Kakon kommentti ei kuitenkaan ollut vitsi, vaan ihan oikeasti Tallulahia ei kuulla livenä. Onneksi monia muita hittejä kuullaan, ja keikan päättänyt, yhtyeen uudelta albumilta löytyvä Life on livenä vielä albumiversiotakin vaikuttavampi ja siten hieno lopetus keikalle. Mutta jotta keikka olisi todella lähtenyt lentoon, olisi siihen tarvittu vielä jotain pientä – ehkä sitten juuri se Tallulah.

On taas aika vaeltaa kakkoslavan edustalle, sillä esiintymisvuorossa on Michael Monroe. Ja voi hyvänen aika! Sellaista menoa ei olekaan vielä Eteläpuistossa tänä iltana nähty! Soitto ja laulu kulkevat ensimmäisestä kappaleesta hienosti, ja ihmiset laulavat ja tanssivat mukana. On mieletöntä, miten bändi voi pelata yhteen niin hienosti. Lavateknikon otsalle tosin miltei näkee nousevan hikikarpaloita, kun hän yrittää pitää mikkijohtoa suorassa Monroen hypähdellessä välillä yleisön sekaan ja kiipeillessä lavarakenteissa. Energisen esiintymistavan lisäksi Monroe ottaa yleisön haltuun myös huumorilla. Kun joku eturivissä käskee bändin soittaa Hanoita, Monroe naurahtaa, että mikä ”noita” ja huudahtaa sitten silmät kirkastuen: ”Soittakaa Polaroid!” Yleisö purskahtaa nauruun, ja yhtye saattaa keikan loppuun samalla tempolla kuin millä se jo alussa lähti liikkeelle.

Ensimmäisen festaripäivän kruunaa kuitenkin Ghostin liveveto. Yhtyettä odotellessa ehtii tarkastella lavalle rakennettuja mahtipontisia, katedraalia muistuttavat elementtejä, joihin kuuluvat muun muassa taustakankaaseen piirtyvät holvikaaret sekä lasimaalauksin koristellut ikkunat. Kauaa ei onneksi tarvitse odottaa, ja yhtye avaa illan uutuusalbuminsa ensimmäisenä singlenä julkaistulla Ratsilla, joka ei vielä lähtenyt aivan toivotulla tavalla lentoon.

”Ghostin lavaesiintyminen on kokonaisuutena kuin suuri teatteri, jossa Forge esittää omaa harkittua, mutta poukkoilevaa monologiaan.”

Mutta sen jälkeen alkaa tapahtua. Kaikki muut uudelta levyltä soitetut raidat, joihin lukeutuvat muun muassa Dance Macabre sekä Faith toimivat livenä mahtavasti. Myös instrumentaalikappale Miasma saa yleisön elämään musiikin mukana. Vanhemmasta tuotannosta taas varsinkin Cirice saa kovat aplodit jo laulun ensisävelten päästessä ilmoille. Ainoastaan viitisentoista minuuttia kestäneen, If You Have Ghosts -kappaleeseen upotetun bändin jäsenten esittelyn aikana tunsi keikan junnaavan hetken paikallaan. Mutta kun kappale vihdoin vedettiin loppuun, vilisi selkäpiissä kylmiä väreitä.

Kun on tottunut siihen, että esiintyjät ovat lavalla yleensä ainakin jollain tavalla omia, ehkä vähän ekstrovertimpiä versioita itsestään, on Ghostin live-esiintyminen seuraaminen tähän tuttuun kuvioon mielenkiintoista vaihtelua. Solisti Tobias Forge on todella syvällä roolissaan, eikä lipsahduksia tapahdu. Ghostin lavaesiintyminen on kokonaisuutena kuin suuri teatteri, jossa Forge esittää omaa harkittua, mutta poukkoilevaa monologiaan. Hyvää, sarkastista, oivaltavaakin läppää mieheltä lentää, mutta hänen uuden roolihahmonsa Cardinal Copian joistain lauseista oli välillä vaikeuksia saada selkoa epäselvän puhetyylin vuoksi.

Välispiikeissä viljeltiin yleisölle sarkastista huumoria muun muassa siitä, kuinka he hullaantuivat Mummy Dust -kappaleen aikana sataneesta konfetista (Papa Emeritus 0:n kasvokuvalla varustettuja 666 dollarin seteleitä) vaikka se oli täysin arvotonta. Kun keikan viimeisenä kappaleena soitettu Monstrance Clock vielä pohjustettiin kertomalla melko pitkä pätkä naisten orgasmeista, mietti varmaan yksi jos toinenkin yleisön jäsen, mitähän seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Hienointa Ghostin esiintymisessä onkin se, että vaikka puheenaiheet liitelevät ties missä, säilyy yhtyeen arvokkuus ja uskottavuus koko ajan.

Tuntuu, kuin Forge haluaisi samanaikaisesti sekä tulla lähemmäksi yleisöä, että vetäytyä, ainakin näennäisen, anonymiteetin taakse – ja ehkä hieman yllättäenkin tämä ristiriita on todella tehokas tapa toimia. Yhtyeen okkultistinen lavakarisma nimittäin tekee esitystilanteesta rituaalin, jonka suureellisuudesta ei halua jäädä paitsi. Eikä show’sta sen vuoksi voi – ajoittaisista hämmennyksen hetkistä huolimatta – muuta kuin nauttia.

Lauantai 9.6.2018

Festivaalin toisena päivänä säät hellivät festariyleisöä vielä perjantaitakin enemmän. Sijainnistaan huolimatta (ja ehkä aluetta ympäröivien aitojen ja ruokakojujen ansiosta) Eteläpuiston ranta on täysin tuuleton, ja noin parinkymmenen asteen lämpötilassa on suorassa auringonpaisteessa ajoittain jopa kuuma.

Päivän avaa päälavalla Beast In Black, joka vetää heti kärkeen komean show’n. Solisti Yannis Papadopoulosin kieron charmikas lavaesiintyminen pitää yleisön otteessaan ja muutkin bändin jäsenet ovat hioneet lavakoreografiat kohdilleen – moshaukset ja muut liikehdinnät osuvat yksiin, ja solisti jättää tilaa kitarasooloille poistumalla aina välillä itse lavalta. Blind And Frozen kajahtaa odotetusti yhtyeeltä komeasti, mutta ehkä vielä sitäkin hienommin toimii Blood Of A Lion. Myös leikkisä sanailu yleisön kanssa solistilta sujuu ja keikka tuntuukin olevan ohi harmittavan nopeasti.

Seuraavana päälavalla esiintyneen Amorphisin keikka pärähtää käyntiin uuden Queen Of Time -albumin The Bee -kappaleella. Muutkin uudelta albumilta soitetut kappaleet, esimerkiksi The Golden Elk ja Daughter Of Hate toimivat livenä hienosti, ja uutuuksien vastapainoksi kuullaan tuotantoa yhtyeen uran alkuvuosilta. Yksi kylmiä väreitä sormenpäissä asti aiheuttanut kappale oli myös Under The Red Cloud -albumilta (2015) löytyvä Bad Blood. Solisti Tomi Joutsenen vähäeleinen lavaesiintyminen hiukset verhona silmillä ja jalat tukevasti harallaan tuo esitykseen rautaisen otteen, eikä laulussa tai soitossa ole epäröinnin häivääkään.

Päälavalla kolmantena esiintyneen Mustaschin solistilla Ralf Gyllenhammarilla tuntuu olevan flunssa tai ääni muuten vain painoksissa, minkä huomasi miehen laulusta erityisesti ensimmäisen kappaleen aikana. Sen jälkeen hieman käheään laulusoundiin tottui nopeasti ja ääni tuntui muuttuvan paremmaksi koko keikan ajan.

Gyllenhammarin harjoittama sananvaihto yleisön kanssa pureutui suoraan suomalaisuuden ytimeen. Solisti laulatti yleisöä ja ihmiset toistivat kuuliaisesti kaiken mitä hän sanoi: muun muassa sana Jaloviina toistettiin kovaan ääneen niin yhdyssanana kuin erikseenkin. Kun yleisö toisti vielä epähuomiossa sanan ”wow” – joka oli tarkoitettu lähinnä yleisön laulutaitojen ihasteluun – Gyllenhammar tokaisi, ettei tarvitse toistaa kaikkea mitä hän sanoo. Seuraavaksi yleisöllä huudatettiin vielä ”Finland is the best”, mutta ”Sweden is best in hockey” -huudahdukseen festariyleisö ei enää taipunut, vaan lausahdus hävisi ihmisten sekaan naurunremakkana.

Kun keikan luuli jo loppuneen, palasi bändi vielä lopuksi heittelemään yleisön sekaan hikipyyhkeitään. Gyllenhammar jäi viimeisenä yksin lavalle, avasi farkkujensa sepaluksen kaiken kansan edessä ja hieroi pyyhettään veijarimaisten irvistyksien saattelemana genitaaleihinsa ennen sen viskaamista yleisöön. Yleisöstä kuului epäuskoista naurua, mutta joku onnekas pyyhkeen kuitenkin itselleen sai – ties kuinka arvokas se vielä joku päivä on.

Tämän hämmennystä aiheuttaneen välikohtauksen lisäksi päivän toinen yllättäjä oli Accept. Saksalaishevarit nimittäin loihtivat massiivisten, työmaan betoniaitoja muistuttaneiden lavarakenteidensa keskellä sellaista ammattitaitoa ja ruutia sisältäneen show’n, että yleisö sekä näki että kuuli kuinka niin miehistä kuin soittimistakin puristettiin kaikki irti.

Positiivisesti yllätti myös yleisön mukana elo kappaleiden aikana. Huudahdukset osuivat napakasti kohdilleen yleisön takarivejä myöten, ja yhtyeen suurimman hitin Balls To The Wallin soidessa ihmiset tiesivät tasan tarkkaan missä välissä huutaa ”hey” ja missä ”God bless ya”. Bändin suuren maailman meininki tarttuikin yleisöön välispiikkien puuttumisesta huolimatta niin tiukasti, ettei keikan, eikä oikeastaan koko festarinkaan, tunnelmalta osannut jäädä kaipaamaan enää mitään lisää.

Teksti: Vilja Vainio