Olen kuullut tarinoita suomalaisesta poprock-yhtyeestä, jonka maailmanvalloitushaaveita ylläpidetään bändin varakkaan liiderin rahoilla. Yhtyeen toimintaa määrittävät suuret unelmat, laskelmoiva pyrkimys menestykseen ja kyseenalainen realiteettien taju.
Viime aikoina minua on mietityttänyt levyarvostelijan työn haastavuus – on muodostettava lyhytaikaisen kuuntelun perusteella valistunut mielipide – ja toisaalta kysymys: saako kriitikkoa kritisoida?
Jos esimerkiksi The Beatles ei ole läsnä niissä palveluissa, joiden kautta musiikkia kuunnellaan tämän päivän nuorten bileissä, kuunnellaanko sitä? Miten käy tunnustetun kaanonin? Mikä on tulevaisuuden yleissivistystä?
”Just add bro” on hieno tapa tehdä mistä tahansa genrestä paskaa, väittää Arttu Tolonen kolumnissaan. Bro-countryssa lauletaan lähinnä oluesta ja sen naamariin imuroimisesta kunnon tailgate-bileissä, jonne mennään helvetin isolla pickup-autolla.
Viime kesän Ruisrockin mobiilisovelluksen käyttäjistä saa kaivettua kiinnostavaa dataa.
Päivä musiikkiteollisuudessa -juttusarjassamme Pelle Miljoona kertoo lucky daystaan Simerockissa.
Suomirockbändit elävät ja voivat hyvin. Kaipaamamme suuren yleisön edustajat istuvat kotisohvilla cheese ballsit poskissa haukkumassa Happoradiota ja valittamassa, että radiosta tulee vain paskaa.
