Olen kuullut tarinoita suomalaisesta poprock-yhtyeestä, jonka maailmanvalloitushaaveita ylläpidetään bändin varakkaan liiderin rahoilla. Yhtyeen toimintaa määrittävät suuret unelmat, laskelmoiva pyrkimys menestykseen ja kyseenalainen realiteettien taju.
Vapaaehtoinen karisman riisumisen ilmiö on tuttu myös TV:n laulukilpailuista
Yhtyeen valmistautuessa albuminsa julkkareihin Tavastialla se päätti hioa esitystään ammattilaisen opastuksella. Teatterimaailman puolelta palkattu esiintymisvalmentaja seurasi yhtyeen soittoa ja sitä videoitiin. Tallenteen äärellä jokaisen jäsenen performanssia analysoitiin ja esiintymisen detaljeja kehitettiin. Julkkarikeikalla bändin esiintymisestä pystyi tunnistamaan etukäteen sovittuja koreografioita – kuolinisku kitararock-yhtyeelle.
Tykkään puhua jääkiekon pelaamisesta ja rockbändin keulilla esiintymisestä samassa lauseessa. Tiukan matsin huumassa tai omaa musiikkiaan esittäessään ihminen saattaa saavuttaa ajatuksettoman tilan ja ikään kuin unohtua maailmalta ollessaan niin voimakkaasti läsnä tekemisessään – hengellisten oppaiden perusläppää, ja täyttä totta. Tällöin ihminen pystyy parhaimpaansa ja hänen tekemisensä voi koskettaa muita ihmisiä. Michael Jacksonin tanssissa voi havaita täydellisen läsnäolon taianomaisuuden. Jengi menee siitä sekaisin. Mikael Granlundin ilmaveivi lähti lavasta intuitiivisessa tilassa. ”Se vaan tuli”. Yleisö hämmentyi, hurrasi ja rakastui.
Mitä esimerkkimme yhtye sitten teki palkatessaan esiintymisvalmentajan? Riisti itseltään mahdollisuuden läsnäoloon lavalla, riisui rippeetkin mahdollisesta karismastaan. Vapaaehtoinen karisman riisumisen ilmiö on tuttu myös TV:n laulukilpailuista, joissa artistiuttaan etsivät laulajat suostuvat vastaanottamaan neuvoja siitä, miten heidän kuuluisi olla lavalla. Sinne päästessään he ajattelevat, kun heidän pitäisi esiintyä.
Esiintyminen on läsnäololaji.
Kuva: Ville Malja
Julkaistu alun perin Soundissa 2/2014