Minä, sydän, Faith No More

Jotkut asiat ja hetket elämässä ovat massiivisia. Ensimmäiset kerrat esimerkiksi. Kun pääsee elämässään ensimmäistä kertaa lentokoneen, auton tai veneen kyytiin. Kun ajaa ensimmäistä kertaa autoa. Kun maistaa ensi kertaa alkoholia. Kun suutelee ensimmäistä kertaa kunnolla. Kun harrastaa ensimmäistä kertaa seksiä.

Jotkut asiat muistaa. Aina.

Musiikin puolella niitä massiivisia asioita ja hetkiä on paljon. Musiikki on soinut taustalla monissa merkittävissä käänteissä elämän aikana. Ne ovat alitajunnan muistijälkiä, jotka muistaa millimetrintarkasti, niin tarkasti, että aina muisteluhetkinä hämmästyttää, miten alitajuntaan on jäänyt vaikkapa c-kasettien, cd- ja lp-levyjen kansista tihrustettujen laulujen sanoja. Sellaisiakin, joita ei ikimaailmassa edes haluaisi muistaa.

On olemassa muutamia musiikillisia instansseja, joiden tekemisiin on täysin mahdotonta suhtautua sataprosenttisen objektiivisesti. Tällä kirjoittajalla niitä ovat ainakin seuraavat.

Kent.

Radiohead.

Pet Shop Boys.

Metallica.

Don Huonot.

Egotrippi.

R.E.M.

U2.

Uusimpana tulokkaana listaan voinee vähitellen nostaa jo The Nationalin.

Ja ai niin. Faith No More.

Faith No More julkaisee toukokuussa uuden pitkäsoiton, ensimmäisen kahdeksaantoista vuoteen. Virallinen ensimaistiainen Motherfucker kuulostaa juuri siltä, miltä Faith No Moren saattoikin toivoa kuulostavan vuonna 2015: pidättelevältä, jännittyneeltä, aggressiiviselta, rytmikkäältä, hieman ironiselta. Faith No Morelta. Siltä, että odotukset tulevaa albumia kohtaan nousivat paljon. Sol Invictus -nimeä kantavalta levyltä voi odottaa melkeinpä mitä tahansa. Mielenkiintoinen levy se tulee olemaan, se on varmaa.

Bändi saapuu kesällä Seinäjoen Provinssirockiin, ja näiden iloisten tapahtumien myötä ajattelin perata hieman omaa suhdettani Mike Pattonin johtamaan yhtyeeseen. Minun ja Faith No Moren välinen suhde alkoi 1990-luvun alussa.

Lämmin ensikosketus: The Real Thing ja Live At The Brixton Academy

1990-luvun alussa oli coolia kuunnella heviä. Pet Shop Boysia, Bon Jovia sun muita salaisia mieltymyksiä piti kuunnella vähän salaa. Pari vuotta vanhempi ystävä, joka asui naapuritaloilla, tutustutti minut moniin rankkoihin bändeihin.

Kuuntelimme lähinnä Metallicaa ja Guns N’ Rosesia c-kaseteilta koulupäivien jälkeen. Yhden koulupäivän jälkeen ystävä kutsui kotiinsa, jossa sitten katsoimme vhs-nauhurilta vhs-nauhaa, jonka nimi oli You Fat Bastards: Live At The Brixton Academy. Kyseessä oli jonkun Faith No More -nimisen poppoon keikkataltiointi.

Setin avaavan kappaleen nimi oli From Out Of Nowhere. Helvetti sentään, miten hyvältä se kuulosti. Mikä ihmeen harmaaseen pikkutakkiin pukeutunut pitkätukka tuo ”Oi, oi, oiii” -huudolla pelin avaava, pilailulasit silmillään keekoileva tyyppi oikein on? Nuo muut näyttävät sentään muusikoilta, mutta tuo jamppa. Mitä ihmettä?

Se oli joku random dude nimeltä Mike Patton. Random-bändissä nimeltä Faith No More. Jumatsuigelsson, miten järisyttävältä se kuulosti kymmenenvuotiaan räkänokan korvissa.

Ja se vain parani. The Real Thing -levyn lähes kymmenminuuttinen nimibiisi. Namusetäteemoissa liikkuva Zombie Eaters (josta ei tietenkään 25 vuotta sitten tajunnut, ööh, mitään). Epic-hitti, johon tuo random dude sotkee Technotronicin Pump Up The Jamia.

Livetaltiointi teki niin ison vaikutuksen, että oli pakko selvittää kirjastosta, Metal Hammereista, Okej-lehdestä, Music TV:ltä ja mistä ikinä tietoa siihen aikaan saikaan, että mikä tämä ihme Faith No More oikein onkaan. Bändi, jonka laulaja tuntui pistävän sata–nolla niin W. Axl Rosea kuin James Hetfieldiäkin pataan.

Selvisi, että bändi oli ollut olemassa jo 1980-luvun alusta lähtien. Tämä Mike Patton oli vasta tullut mukaan bändiin The Real Thing -nimiselle levylle vuonna 1989. Se levyhän sitten soi (kasetti) todella paljon. Samoin vhs-tallenteelta tupladekkikasettisoittimella television kaiuttimista äänitetty musiikki.

Toinen aalto: Angel Dust ja häröily

Vuonna 1992 ostin viikkorahoillani aidon ja alkuperäisen Angel Dust -kasetin Nummelasta, musiikkiliike Viihdeässistä. Hätkähdyttävyys jatkui. ”Tämähän on parempaa kuin Metallica, parempaa kuin GN’R, parempaa kuin mikään ikinä”, ajattelin. Enkä ollut yksin mielipiteeni kanssa. Kaveripiiristä löytyi samankaltaista mielipideilmastoa enemmänkin.

Midlife Crisis oli hitti, kylläCommodores-cover Easystä puhumattakaan, mutta voi veljet, millaisia hetkiä Angel Dustilta löytyikään. Ensin tajunnan räjäytti A Small Victory ja etenkin sotateemainen musiikkivideo sekä biisin loppusoiton rivit ”If I speak at one constant volume / At one constant pitch / At one constant rhythm right into your ear / You still won’t hear / You still won’t hear”.

Vaikuttavaa. Todella vaikuttavaa.

Seuraavaksi kolahti isosti joululahjaksi saadulta (ja nerokkaasti nimetyltä) Video Croissant -vhs-videolta löytyvä väkivaltainen Caffeine. Huh, mikä aggressio. Huh, mikä voima. Huh, mikä melodia. Koko ajan taustalla on melodia.

The Real Thingin ja Live At The Brixton Academyn jälkeen jotain oli muuttunut. Mike Pattonilla ei ollut enää pitkää tukkaa. Mies näytti promokuvissa ja -videoissa enemmän skeittarilta kuin rokkarilta.

Pattonin äänikin oli muuttunut. Miehistynyt. The Real Thingillä miehen ääni oli paikoin hyvinkin nasaali, mutta Angel Dustilla äänessä oli jollain tavalla aivan uusi Patton.

Angel Dustilla Faith No Moren ironiantajukin tuli esille RV:n ja Be Aggressiven kaltaisissa kappaleissa. Jopa itseni kaltainen teini-ikää kolkutellut finninaama tajusi sen.

Yhtä kaikki, Angel Dust on loistava albumi. Levyllä on mukana häröbiisejä, jotka ovat avautuneet vasta vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä myöhemmin.

Vasta viime vuosina on auennut esimerkiksi Crack Hitlerin ja Jizzlobberin hienous. Kuullessani ensi kertaa PMMP:n Kohkausrockin, yhdistin nämä kaksi kappaletta päässäni ja olin aivan varma, että Jori Sjöroos on poiminut vaikutteita Faith No Morelta. Haastatellessani taannoin miestä, kysyin asiasta, mutta hän kertoi, ettei Faith No More ole ollut hänelle mitenkään erityinen yhtye.

Jizzlobber on melkeinpä pelottava kappale.

Kolmas tuleminen: King For A Day, Fool For A Lifetime

Vuonna 1995 metallimusiikki alkoi olla menneen talven lumia. Angel Dustin jälkeen oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Grunge oli vallannut nuoren miehen mielen ja osittain jo poistunutkin sieltä. Brittipop Oasiksen ja Blurin johdolla sekä Red Hot Chili Peppers ja R.E.M. alkoivat olla niitä kaikista kovimpia juttuja ikinä. Jossain välissä Green Day ja Offspring kutkuttelivat punkhermoja ja Don Huonot nousi Kaksoisolennolla suosikkien joukkoon.

Mutta sitten yläasteen kuvaamataidon tunnilla, jossa piirtämisen taustalla oli aina televisio ja nimenomaan Music TV auki, tapahtui jotain. Se, mitä tapahtui, alkoi sanoilla ”It would be wrong to ask you why / Because I know what goes inside / Is only half of what comes about / Isn’t that what it’s about”.

Kyllä. Faith No More oli päässyt väliaikaisesti unohtumaan, mutta kun Digging The Grave lähti soimaan Nummelan yläasteen kuvaamataidonluokan televisiosta, unohdin minä puolestani hetkellisesti kaiken, mitä ympärillä tapahtui. Jälleennäkeminen Mike Pattonin, Roddy Bottumin, Mike Bordinin ja Billy Gouldin kanssa oli niin pysäyttävä hetki. Big Jim Martin oli poistunut yhtyeestä ja tilalla soitti Trey Spruance -niminen kitaristi.

Digging The Grave hätkähdytti, ilahdutti, tempaisi mukaansa, ja vähän jopa nolotti, koska kuvaamataidonluokassa yhtäkkinen pään nyökyttely ja jalkojen tamppaaminen musiikin tahdissa ei ollut ehkä trendikkäintä toimintaa. Etenkään, kun kukaan muu luokassa ei osallistunut kyseiseen aktiviteettiin.

Sain King For A Day, Fool For A Lifetime -levyn tuliaiseksi Ruotsissa käyneiltä vanhemmilta. Olin aluksi hieman pettynyt, koska sain punakantisen version enkä sinikantista versiota. Nyt en tosin ole enää lainkaan varma, oliko mitään sinikantista versiota olemassakaan, vai oliko se sinikantinen versio sittenkin Digging The Grave -single.

Mutta King For A Day, Fool For A Lifetime. Neljätoista biisiä, 56 minuuttia 31 sekuntia. Pitkä levy. Täyttä asiaa. Get Outin punk-kaahauksesta Star A.D.:n estradimusiikkimeiningin ja Cuckoo For Cacan sekopäämätön kautta levyn päättävään jumalaiseen Just A Maniin. Ja kaikki biisit siellä välissä.

Okei, tänä päivänä voisi sanoa, että levyltä olisi voinut tiputtaa yhden, maksimissaan kaksi biisiä tiivistysmielessä pois (loppupuolen kaahauskaksikko What A Day ja Ugly In The Morning, esimerkiksi, ehkä), mutta toisaalta joka ainoa biisi on oleellinen osa kokonaisuutta. Kuten Angel Dustilla.

King For A Day, Fool For A Lifetime oli viimeinen rankempi levy pitkiin aikoihin, josta pidin toden teolla ja jonka voin edelleen sanoa olleen todella merkittävä levy oman musiikkimaun kehittymisen kannalta. Samaa voi sanoa Angel Dustista. Molemmat levyt saivat tajuamaan mitä kaikkea musiikki voi olla.

Viimeiset henkäykset: Album Of The Year

Kuten todettua, Album Of The Year on edellinen Faith No Moren julkaisema studioalbumi. Levy julkaistiin vuonna 1997 ja saman vuoden kesällä bändi esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla. Tuona heinäkuisena iltana näin ensimmäistä kertaa Faith No Moren livenä.

En ole ikinä hikoillut yhdellä keikalla yhtä paljon. Olimme hyvän ystäväni kanssa permannolla pomppimassa ja riehumassa. Keikka oli yhtä euforiaa, vaikka encorevalinnat (kaksi uuden levyn kappaletta) hieman kummastuttivatkin. Toisaalta, keikan päättänyt Pristina on Album Of The Yearin paras laulu, joten asia ei sinänsä haitannut.

Mutta levynä Album Of The Year ei enää tehnyt vaikutusta kahden edeltäjänsä tavoin. Sillä on hienot hetkensä, kuten jylhä avausraita Collision, ironiamittaria kolkutelleet Naked In Front Of The Computer -kaahaus ja swing-osastolle vienyt sokerinen She Loves Me Not sekä itämaisiin tunnelmiin opastanut Mouth To Mouth. Sinkkubiisit Ashes To Ashes ja Last Cup Of Sorrow olivat perushyviä Faith No More -singlejä, mutta A Small Victoryn ja Digging The Graven kaltainen hätkähdyttävyys ja pysäyttävyys oli poissa.

Kun uutinen Faith No Moren lopettamisesta tuli vuoden 1998 puolella julki, tuntui siltä, että aika oli kypsä. Ehkä Mike Pattonilla ja kumppaneilla ei ollut siinä kohtaa enää annettavaa. Faith No Morea ei enää ollut.

Vuosikymmenen jälkeinen paluu

Vuonna 2009 Faith No More lähti paluukiertueelle, yli kymmenen vuotta lopettamisensa jälkeen. Helsingin Kaisaniemessä kesällä 2009 bändi oli lähes yhtä hyvässä vedossa kuin Kulttuuritalolla vuonna 1997.

Yhtye on jäänyt oleelliseksi osaksi omaa musiikillista sielunmaisemaa. Tasaisin väliajoin Faith No More palaa mieleen ja sekä Angel Dust että King For A Day, Fool For A Lifetime soittimeen.

Kuten aiemmin totesin, Sol Invictus voi olla melkeinpä mitä vaan. Uskon vakaasti, että kyseessä on menneisyyteensä sopivan vakavasti ja samalla ei liian ryppyotsaisesti suhtautuvan yhtyeen uutta musiikkia sisältävä levy. Se voi yllättää olemalla oikein hyvä, mutta olen varma, että se ei ole huono levy. Patton, Bordin, Bottum, Gould ja Album Of The Yearilla kehiin astunut kitaristi Jon Hudson eivät päästä käsistään huonoa levyä.

Oli Sol Invictus millainen levy tahansa, se ei muuta sitä seikkaa, että Faith No More on tälle kirjoittajalle rakas yhtye. Se aiheutti etenkin vuosina 1992 ja 1995 niin valtavan musiikillisen herätyksen, että niitä hetkiä ei unohda koskaan.


Faith No Moren uusi albumi Sol Invictus julkaistaan 19. toukokuuta. Bändi esiintyy Provinssissa Seinäjoella lauantaina 27. kesäkuuta.