ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE: Seitsemäs sinetti

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Seitsemäs sinetti
Megamania

Ankara on tahti Pohjan poikien pajalla. Tämä, Absoluuttisen Nollapisteen seitsemäs varsinainen albumi, on jo yhtyeen kolmas 2000-luvulla.

Pitkään, joskin hienovaraisesti, jatkuneen virtaviivaistamisen jälkeen nyt on vaihteeksi kiperämpi vaihde päällä. Seitsemäs sinetti vaatii sisäänajoa kirkastuakseen, vaikka sekä soiton että laulun jäntevästä varmuudesta heti aistii bändin kypsyneen. Absoista huokuu aseistariisuvasti sellainen vanhan kansan asenne, että kelistä riippumatta tänne on tultu hommiin eikä lapioon nojailemaan.

Kerro ketä ajattelit polkaisee mopon – tai nyt puhutaan jo moottoripyörästä: ei Harrikasta, vaan rakkaudella viritetystä vanhasta Javasta – käyntiin tanakkana, suorastaan hämmentävän vanhakantaisena progena. Aake Otsalan basso ja Aki Lääkkölän kitara möyrivät vuorenpeikko-riffiä, Tulenkantajista vierailevan Janne Hastin urku ujeltaa varhaista Wigwamia, toisen vierailijan Anna Rankin laulu kajahtaa kuin valkyyrioilta ja Tomi Krutsin kolaa settiään kuin rock-oopperassa. Tommi Liimatta ei sentään riko laseja kiljumalla, vaan maadottaa pelin tavaramerkillään, laulamalla kuin kuivakan kyyninen, mutta ehdottoman pätevä virkamies. Hänenkin vokalisminsa on nykyään suorastaan sointuvaa.

Yllätykset jatkuvat. Täytyy muistaa käynnistyy haikeasti helisevällä kitarakuviolla ja sähköpianolla, melodiakin heijastelee Eppuja ennen kuin menee iskelmäksi. Otsalan kirjoittama ja sujuvasti laulama Tyynyn kääntöpuoli suhisee ja särisee modernin kokeellisesti. Sen perään kasvaa instrumentaali Parta vallan Radioheadina. Edellisessä pohditaan: "Kummalla puolen ovea olen kun sen suljen?" Tunnelmaa kevennetään alkavan parisuhteen kuoliaaksi vatvovalla Jarrutan-kappaleella, joka voisi olla Ultra Brata, jollei Lääkkölä hämmentäisi lopun Al Dimeola -performanssillaan. Nämä jätkät tuntien jälkimmäinen voi hyvinkin olla vitsi, ainakin puoliksi.

Käsitys lapsenlapsista tarjoaa levyn karuinta arkea sievästi viuluin ja sähköpianoin. Liimatta huipentaa tasaisesti pahenevan skenarion burroughsmaisen häijysti: "kun Juulia näkee minut/hän tuntuu näkevän epäkohdan/käyrän selittäjän jonka kuihtunut perse/istuu kiinteistöomaisuuden päällä."

Mustaa ei ole on häikäisevä trippi, jossa hauskat musiikilliset karikatyyrit väistyvät huimasti persoonallisen vision tieltä. Ensin Lääkkölä lumoaa kaiken progeilun antiteesinä nukkavierusti ajatonta bluesia kihisevällä yksinkertaisella riffillä piiskatakseen loppuun mykistävän sähköisen soolon, joka ei mahdu mihinkään laatikkoon. Liimatta innoittuu niin, että "näkee jotain hyvää Vuotos-päätöksessäkin."

Kipeän avaruutisesti väreilevän synttymotiivin alleviivaama Kultainen leikkaus laskeutuu takaisin tunnistettavaan progeen, mutta monitasoisesti. Kuin vapautunut Steely Dan kohtaisi Yesin. Vastaavaa laajakangaskerroksellisuutta ilmenee outoja pohdiskelevassa Nummirockissa, jossa on itse asiassa aika tarttuva kertosäe.

Kaiken kaikkiaan tämä on omalla kierolla tavallaan rohkea levy, jonka seurassa aika ei tule pitkäksi.