ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE: Musta hiekka

ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Musta hiekka
Megamania

Fanfaarista tulee oloisensa, kun sen laatii ja soittaa itse: majesteetillinen instrumentaalikäynnistys Kivi kuivuu kysyy kuuntelijalta heti vilpitöntä reaktiota oloissamme oudohkon bändin kymmenennestä studiolevystä. Päässä syntyykin mielikuva, jossa tämä 15 vuotta sitten Neulainen Jerkunen -esikoisensa julkaissut, jo varhaisessa vaiheessa eteläiseen Suomeen kotiutunut ryhmä olisi marssimassa ulos suunnilleen jostain Maahan palanneesta avaruuskapselista.

Absoluuttisen Nollapisteen sitkeä värjöttely progeintohimoihin, psykedeliavarantoihin, suoraan rockvaihteeseen ja tee- ja villasukkahetkitunnelmointeihin sulkeutuvassa ympyrässä ei ota loppuakseen. Koulupoikamainen kokeilu on kaiken pohjana jo taka-alalla, mutta valtavaan kunnianhimoon on sisältynyt leikittelyn voimakas läsnäolo myös sittemmin, sävyttääkseen tuotantoa silloinkin, kun se on noussut vakavimmilleen. 



Musta hiekka ei tee poikkeusta, mutta onneksi ei myöskään vahvista sääntöä. Se tuntuu poikkeuksellisen synkeisiin sävyihin vapautuvalta, toisaalta entistä arvoituksellisempaa kosmisuutta tavoittelevalta Absojen levyltä. Tuntuu siltä, mutta onko se sitä? Pintansa alla levy on vain tuhti ja selkeä. Tiettyä hipahtavaa illusorisuutta on ilmassa, mutta Tommi Liimatan äänessä on paikoin entistä ankarammin toteavaa painoa. 


Myös sovituksellisesti, soitannollisesti ja soundillisesti itse tuotettu Musta hiekka on jäntevä ja varmaotteinen kokonaisuus, joskin pari heikompaakin hetkeä mahtuu taas mukaan. Harmoninen Teikäläisen taivas on mahdollista mieltää Hectorin myöhempien riimittelyiden parodiaksi – tai sitten tribuutiksi, vaikea sanoa.

Aki Lääkkölän nautittavasti pinnassa oleva sähkökitara Loppuun katsellussa kukkasessa on ensi alkuun keskeisin syy, miksi levyä jaksaa katsella soittimen lautasella useammankin kerran. Suurenmoisin biiseistä on seitsemänminuuttinen Valvoja-aika, joka huipentuu paitsi universumista irtautumisen kuuloiseen äänisinkoiluun, myös Liimatan tiivistävimpään säkeistöön levyllä. 



Ajoittain on myös yksinkertaisempi aforistiikka kunniassaan, kuten parin sanan ”vaihdon” riittäessä Karaokekapselissa: ”Rakkaus tekee siirron, kun siihen on siitä.” Kun leppoisan lopetusbiisin nimi on Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?, äkkiseltään tulee mieleen, että nimessä on ainakin kaksi turhaa sanaa, mutta vasta kuuntelu vakuuttaa toisesta.

Mustalla hiekalla Absoluuttinen Nollapiste hallitsee uljaasti tavan olla tekemättä numeroa kaiken levylle päätyneen merkityksestä.